Syvänmaalta Solovetskiin - Laila Hietamies kertoo rakkaudesta ja julmuudesta

Äitini tyhjentää kirjahyllyään ja toi Laila Hietamiehen Laatokka-sarjan meille mökille. Sarjassa on kuusi osaa: Pilvissä taivaanlaiva (1986), Maan kämmenellä (1987), Valamon yksinäinen (1988), Jäiden soitto (1989), Valkeat yöt (1990) ja Valoa kohti (1991). 

Sarjan päähenkilöitä ovat vienankarjalaiset nuoret, Masha, Mitja, Petja ja Palaka (Anna), jotka elämä kuljettaa Vuokkiniemen Syvänmaan kylästä Laatokan rannoille ja Valamoon, Krasnostokiin nyky-Puolan ja Valko-Venäjän rajamaille, Pietariin, Moskovaan ja Vienan meren saarille.

Olin mielestäni lukenut sarjan aikaisemmin, mutta tosiassa lienen aiemmin lukenut vain ensimmäiset kolme: Impilahtea ja Laatokkaa kauniisti kuvaavan johdanto-osan, Syvänmaan kylän nuorten iloista ja suruista kertovan toisen osan ja luostarielämään keskittyvän kolmannen osan. Venäjän vallankumouksesta ja hirmuhallinnosta sekä itsenäisen Suomen alkutaipaleesta kertovia osia en varmasti ollut aiemmin lukenut. Poliittisten vankien karun kohtelun olisin varmasti muistanut. 

Sitäkään en muistanut, kuinka suuri merkitys ortodoksisella uskonnolla henkilöiden elämässä oli.

Suomen, Karjalan ja Neuvosto-Venäjän historian käänteiden lisäksi sarja kertoo monenlaisesta rakkaudesta: miehen ja naisen, lasten ja vanhempien / isovanhempien, sisarusten, ystävysten ja lähimmäisten välisestä rakkaudesta, rakkaudesta kotiin, kotiseutuun/maahan ja kaikkivaltiaaseen. 

Kirjoissa on romantiikkaa, suuria tunteita ja runollista miljöökuvausta, mutta toisaalta myös karuja ihmiskohtaloita, epäinhimillisyyttä ja suoranaista julmuutta. Tärkeitä tapahtumapaikkoja ovat  vienankarjalainen kyläympäristö Vuokkiniemellä, Laatokka ja sen rannat Impilahdella, luostarimiljööt Valamossa ja Krasnostokissa sekä Neuvosto-Venäjän rangaistus- ja pakkotyölaitokset. Suurta selviytymistarinaa yhtä kaikki, vaikka tappioitakin toki tulee.

Luin kirjat nopeasti puolentoista viikon aikana, sen verran koukuttavia ne olivat. Yleisvaikutelmaksi tuli kuitenkin jonkinlainen epätasaisuus. Kerronta on paikoin intensiivistä ja vetävää, paikoin hajoaa historiallisiin tai uskonnollisiin yksityiskohtiin. Henkilögalleria on laaja, matkan varrella mukaan tulee monia uusia ihmisiä ja osa aiemmista tuttavuuksista jää harmillisesti vähemmälle huomiolle. Henkilöt ovat kaikkiaan mielenkiintoisia, mutta osa kehitystarinoista jotenkin epäuskottavia; liian huikeita menestystarinoita tai vaihtoehtoisesti turhankin traagisia kohtaloita. 

En ole lukenut aikalaisarvioita kirjoista enkä siten tiedä, kiinnitettiinkö sarjan epätasaisuuteen tai henkilökuvausten epäjohdonmukaisuuksiin aikanaan huomiota. Yksittäisiä kirjoja on kuitenkin palkittu: Maan kämmenellä -kirjasta Hietamies sai kirjallisuuden valtionpalkinnon ja Valamon yksinäisestä kirjallisuuden Karjala-palkinnon. Ne olivat minunkin mielestäni sarjan parhaat teokset.

Laatokka-sarjan, kuten kirjailijan monien muidenkin kirjojen suosioon on varmasti vaikuttanut Karjalasta kotoisin olevien ihmisten kaipuu nuoruuden ja lapsuuden maisemiin tai sitten kiinnostus vanhempien ja isovanhempien kotiseutuun. Niin vain minunkin vanhempani ovat kotoisin eteläisestä Karjalasta, anoppini jopa Impilahdelta. 

Äiti on vuosien varrella antanut minulle lahjaksi Hietamiehen - Hirvisaaren muitakin teoksia. Olen pitänyt niitä lähinnä rentouttavana lomalukemistona ja hieman häpeillen tunnustanut viihtyväni niiden parissa. Helsingin Sanomien kesäkuinen muistokirjoitus ja muut jutut havahduttivat katsomaan asiaa toisin silmin. 

Ettei vaan Hietamiehen esikoinen, Lehmusten kaupunki (1972) löytyisi omasta kirjahyllystäni.

Äidin tai anopin peruja. Tai sitten ihan ikioma divarilöytö...

- - -

Laila Hirvisaari (ent. Hietamies, s. 7.6.1938, k. 16.6.2021) Otavan sivuilla 

Helsingin Sanomien uutinen 17.6.2021 Laila Hirvisaari on kuollut

Antti Majanderin kolumni Helsingin Sanomissa 17.6.2021 Laila Hirvisaari otti raskaasti kriitikoiden moitteet, mutta onnen hetki marraskuussa 2011 lunasti vuosikymmenten surun

Suvi Aholan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 17.6.2021, valitettavasti vain tilaajille.

Järvi

Järvi on kaunis. Ihailemme sitä loputtomiin ikkunoista, terasseilta, rannalta, veden päältä. Se on erilainen aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Tyynenä kesäpäivänä ja syksyn myrskyissä. Vapaana ja jään peitossa. 

Järvi kruunaa saunan. Löylyjen välillä suloista vilvoitella terassilla, katsella ja kuunnella järveä. Siinä on jotain meditatiivista. Toisenlaista hupia on seurata naapurin lasten ilakointia rannassa, hämmästellä kuinka pienokaiset ovat vuosien saatossa kasvaneet oikeiksi vesipedoiksi. Näin heinäkuussa rauhan voivat rikkoa ohi kiitävät veneet tai hurjastelevat vesiskootterit, mutta nekin kuuluvat kesään. 

Pimeinä syys- ja talvi-iltoina, himmeän lyhdyn valossa, saunamme terassi on mitä romanttisin. Järveä ei varsinaisesti näe, vain vastarannalta voi tuikkia jonkin mökin valo. Taivaalla voi erottaa tähtiä - tai sitten pilvistä heijastuvat valot kertovat, että kaupunki ei ole kovin kaukana. Pimeydessä äänimaisema korostuu: aaltojen loiske rantakallioihin, tai, järven jo jäädyttyä, jääkannen paukahtelu pakkasessa. 

Järvi on kala-aitta. Juhani pyytää mato-ongella ravunsyötit, verkoilla ja uistellen päivälliskalat. Kalakukkotarpeet tulevat talvella pilkkien. Siinä ohessa järvi on mainio kuntosali: soudun lisäksi veneen lasku vesille ja veto takaisin kuiville käy voimaharjoittelusta. 

Koska soutuveneemme on kovassa kalastuskäytössä, hankin omaan käyttööni kauniin sulkavalaisyksikön, vanerista valmistetun yhden hengen soutuveneen liukuvine penkkeineen. Sillä saan helposti hien pintaan, vetreyttä hartioihin ja voimaa keskivartaloon. Nuorta polvea varten ostin suppilaudan, joka sekin on osoittautunut yllättävän haastavaksi vekottimeksi. Rannalle ja venevajaan mahtuisi vielä kanootti, mutta purjevenettä ja retkeilyyn sopivaa moottorivenettä varten tarvittaisiin jo uusi laituri ja talvisäilytyspaikka. 

Uinti on meillä lähinnä rantavedessä pulikoimista. Vilvoittelua helteellä. Virkistäytymistä aamulla ja juoksulenkin jälkeen. Vesileikkejä isompien ja pienempien lasten kanssa. Veden lämpötilan vaihdellessa elämysten kirjo on suuri. Kun 25 asteen veteen on helppo pulahtaa, alle 15-asteiseen veteen menen vain tytärten painostuksesta: "Äiti, älä ole nössö..." 

Naapurimme mukaan uimarantamme kasvoi aikanaan järvikortetta, mutta vesimyyrät, tai saukot, kuulemma söivät kortteet vuosia sitten. Tilalle on alkanut kasvaa ulpukoita, mutta vielä niiden välissä mahtuu uimaan. Kun pohjakin on suhteellisen kova, en ole toistaiseksi alkanut opiskella vesikasvien hävittämistä ja hiekkarannan rakentamista.   

Järvi on tavattoman monimuotoinen. Tyyni ja lempeä järvi voi yhtäkkiä muuttua uhkaavaksi. Isolla selällä on pituutta ja leveyttä parhaimmillaan yli kymmenen kilometriä, joten aallot voivat tuulessa nousta merellisiin mittoihin. Paukkuliivit eivät silloin tunnu soutuveneessäkään yhtään liioittelulta. Ukonilma ei usein nouse järven päälle, mutta jos nousee, näky on mahtava. 

Järven jäätyminen on oma näytelmänsä. Jää ikäänkuin hiipii pikku hiljaa lahdista kohti suurta selkää, mutta tuuli työntää sen takaisiin yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes sitten joskus tammikuussa pakkaskausien pidentyessä ja tuulten tyynnyttyä koko järvi jämähtää jäähän. Sitten jännitetään, ehtiikö järvi jäätyä kunnolla ennen lumen tuloa. Joskus ehtii - parhaimpina talvina teräsjäätä on ollut yli puoli metriä. Eräänä tällaisena talvena näin jopa kuorma-auton hiekkakuormineen ylittävän järvenselkää. Yhä useammin, valitettavasti, kunnon jäätä ei oikein tule koko talvena.

Luistelijan ja hiihtäjän järvi vielä useimmiten kantaa. Muistan sellaisenkin talven, jolloin lunta oli tavattoman vähän ja teräsjää niin kirkas, että sen läpi saattoi nähdä, no, jäässä olevia ilmakuplia, pieniä halkeamia ja - syvää mustaa. Huikeaa. Hienoja ovat myös lumidyynit, jotka syntyvät tuulen kinostaessa kevyttä pakkaslunta. 

Läpinäkyvä paksu teräsjää on toki harvinaisuus. Useimmiten jäällä on enemmän tai vähemmän lunta ja kohvaista jäätä kerroksissa. Hiihtoon sekin sopii. Joskus sauvat pitävät, joskus eivät, joskus jäälle saa kunnon ladun, joskus ei. Minulle kuitenkin riittää, että edes kerran vuodessa saan hiihtää valkealla järvenselällä kevätauringon paisteessa. 

Kuukausi, kaksi aurinkohiihdon jälkeen jää alkaa sulaa. Se irtautuu rannasta ja railot aukeavat selältä kohti lahtien perukoita. Avannon reunat hapertuvat, jäästä tulee pillimäistä. Ja se helisee. 

Juhanin maalauksia Järvestä löydät täältä 

Maisemakalastusta Tenolla

Pandemiaakin enemmän kotirauhaamme järkytti kevään huhu: Tenojoen kalastussääntöä ollaan kiristämässä entisestään eikä lohta saisi kalastaa lainkaan.

Ensi reaktio Juhanilta: "Ei sitten mennä ollenkaan." Minä: "Mutta voisihan sitä huvikseen soutaa, maisemia katsella ja pyytää harreja." Ei vakuuttanut kalamiestä. "Mitä niillä pikkukaloilla p...le". Vaikka niitä pikkukaloja olemme vuosia syöneet paikan päällä suurella halulla. Mutta se näky, että ei voi edes yrittää kuningaskalaa, se oli kalamiehelle liikaa. Turhaa oli selitellä, että vaikeaa on kalastaa jos kalaa ei ole ja että nyt sentään annetaan lohikannalle mahdollisuus toipua. Murinaa: "Norjalaiset kumminkin verkottaa suistossa." Totta tai ei. 

Vaan sitten tuli kesäkuu. Istuimme saunan terassilla järveä ja vihertyviä koivuja katsellen. Mieleeni tulivat tunturikoivikot. Mielikuva oli niin vahva, että tunsin sieraimissani pohjoisen koivikon ja puolukkakankaan tuoksun. Leppeä järvimaisema vaihtui silmissäni jylhäksi jokilaaksoksi. Kaipuu suorastaan viilsi sydämessä. Eikö nyt kuitenkin lähdettäisi? 

Hetken kuluttua olimme junalippuja tilaamassa. Juhannuksen jälkeen sunnuntaina lähtisimme, tuttuun tapaan, ja paluu hyvissä ajoin ennen toista koronarokotustani. Ilmeisesti muilla oli sama mielessä, koska sunnuntain junat olivat loppuunmyydyt. Maanantaiksi sentään saimme liput, ja sunnuntaiksi paikat paluujunaan. Neljä vuorokautta Tenon maisemissa kuluisi varmasti ja ruokaa saisi kaupasta. 

Kun lupakauppa muutamia päiviä myöhemmin aukesi, saimme ostettua tarpeelliset rantakalastusluvat. Samalla kirkastui, että mahdollista olisi vain perhon heitto ja sekin hyvin pienillä perhoilla ja koukuilla ilman minkäänlaisia apupainoja. Minulla perhovapa oli entuudestaan, joskin koko lailla käyttämätön, nyt sellainen hankittiin myös Juhanille. Kalastin -kaupan ystävällinen omistaja antoi meille lyhyen heitto-opastuksen Hesperian esplanadeilla.

Sää helli meitä koko neljän päivän matkan ajan. Aurinko paistoi, oli lämmin ja tuuli sen verran, että hyttysistä ei ollut juuri haittaa. Kalastuksen kannalta ei tietenkään mikään huippuilma. Emme siis tiedä, johtuiko vaatimaton kalansaalimme (muutama tärppi, kaksi syömäkalaa ja pari pikkuista, jotka päästimme takaisin jokeen) puutteellisista taidoista vai sääolosuhteista. 

Mutta se joki. Teno. 

Kun soutuluvat koskevat koko jokiuomaa, rantaluvat koskevat vain sitä puolta, jolle lupa on ostettu. Meidän tapauksessa siis Suomen puolta. Ainakaan vielä kesäkuussa norjalaiset eivät myyneet lupia Tenolle lainkaan. Tästä huolimatta päädyimme siihen, että käyttäisimme venettä paikasta toiseen siirtymiseen. 

Ja se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Ajoimme moottorilla ylävirtaan ja soudimme pikkuhiljaa alavirtaan heittopaikalta toiselle. Aluksi tuntui oudolta soutaa virtaa pitkin, kun lohta soudetaan venettä virtaan nähden poikittain alaspäin laskien. Virran voima tuntui silti. Upea tunne.

Meillä oli tavalliset pitkävartiset saappaat, joten emme pystyneet kahlaamaan virrassa. Sen sijaan heittelimme rantakivikolta ja kallioilta. Välillä tuuli haittasi harjaantumatonta, mutta illan mittaan yleensä tyyntyi ja heittoa pystyi kunnolla harjoittelemaan. Meillä oli hieman eri strategiat: Juhani heitteli tiuhaan ja vaihteli usein paikkaa, minä jökötin rantakalliolla, heitin harvakseen ja ihailin virrassa lipuvaa siimaa ja rivakasti etenevää perhoa, jonka sitten heittosiiman lähes loputtua kelasin pikkuhiljaa takaisin. Ei niin tuloksekasta, mutta meditatiivista ja rauhoittavaa. 

Viimeinen ilta oli tavattoman lämmin. Heittely alkoi jo uuvuttaa, joten keskityin eväisiin ja valokuvaukseen. Niin kuuma tuli, että oli pakko riisua ylimääräiset vaatteet ja vilvoitella vedessä. Kahlasin Tenossa ja tunnustelin varpailla pohjan pehmeää hiekkaa. Niin suloista. 

Aiempia seikkailuja Tenon maisemissa:

Teno on my mind 2013

Tenon lohta soutamassa 2011 

Vasta vai sittenkin vihta?

Kesän varma merkki on tuore vasta. Vasta, joka tuoksuu ja on pehmeä, mutta jossa lehdet kestävät veden ja pysyvät kiinni kylvyn ajan.

Vasta eli vihta -kysymys on jännällä tavalla osa sukuidentiteettiäni. Perimästäni on 75% karjalaista, Kirvusta ja Säkkijärveltä, 25% hämäläis-varsinais-suomalaista eli Somerolta. Suomen itämurteissa (sekä Keski-ja Pohjois-Pohjanmaalla) tuota koivukimppua kutsutaan vastaksi ja länsimurteissa vihdaksi. Suvussani on siis käytetty molempia nimityksiä. 

Kotimaisten kielten keskus vasta- ja vihta -nimitysten levinneisyydestä

En muista vastomisen, saati vihtomisen tapaa lapsuudestani, johtuiko sitten siitä että meillä ei ollut kesämökkiä. Tai siitä, että kotiemme ympäristössä ei ollut sopivia koivuja tai siitä, ettei irronneiden lehtien keräily lauteiden alta inspiroinut äitiä. Asuimme lapsuudessani kuitenkin liki 10 vuotta maaseutukouluilla, joiden ympäristössä koivuja varmuudella olisi riittänyt eikä jokaista roskaakaan niin olisi tarvinnut syynäillä. Pitääpä kysyä (tätäkin asiaa) vanhemmilta kun vielä ehtii.

Internetin ihmemaa kertoo myös eroista vihdan ja vastan tekotavoissa. Vihta olisi eräiden ohjeiden näiden mukaan pyöreähkö, n. 75 cm "pitkä" ja vasta puolestaan lyhyempi ja litteämpi. Sidontatapakin olisi erilainen: vastat sidottaisiin koivunvitsaksella kierretyllä pannalla, kun taas vihta sidotaan pujottelemalla vitsasta kimpun "varren läpi. 

Suomen Saunaseura  ja kansainvälisesti orientoitunut Sauna maailmalla -blogi vastoista ja vihdoista

Lähipiirini vasta-asiantuntijat, impilahtelainen lasteni isoäiti, mamma, ja iisalmelais-kajaanilainen mieheni edustavat itäistä suuntausta, joten heidän pitäisi sitoa vasta koivunvitsaksesta punotulla pannalla. Olen muistavinani, että mamma näin tekikin. Mies taas, koska ei kuulemma ”viitsi” punoa pantaa, tekee omien sanojensa mukaan vihtoja.

Mamma perehdytti minut vastomiseen reilut 30 vuotta sitten. Saunan lämmittäminen ja vastan sitominen oli hänen tapansa rentoutua kiihkeän työviikon jälkeen. Ja kyllä vastominen silloisella mökillä maistuikin. Oli suloista nähdä, kuinka mamma ripsutteli pikku vastoilla pikkuisten tyttärieni jalkoja. Sillä lailla heistä tuli vastojen ja saunan ystäviä.

Nykyelämässäni kesähuvilalla vasta eli vihta on olennainen osa saunomista. Kesällä nautitaan tuoreista vastoista, talvella vuorossa ovat terassin ylisillä kuivatetut (kierrätys)vastat.

Aamuhetki

Valmistaudun syksyn kirjoittamisen opintoihin lukemalla Julia Cameronin kirjaa "Tyhjän paperin nautinto". Kiitos Astalle tästä kirjasta, jonka sain - mitä ihmettä - 17 vuotta sitten, tai ainakin kirja on tuolloin painettu. 

Kirja sisältää Cameronin omien kokemusten lisäksi 43 harjoitusta luovaan kirjoittamiseen. Tein aikoinaan muutaman harjoituksen, nyt (8.6.) aloitin alusta ja olen menossa kohdassa 11. Harjoitukset ovat (ainakin tähän asti olleet) lyhyitä ja niihin on parhaimmillaan kulunut tunnin verran. Kynnystä madaltaa se, että kuhunkin harjoitukseen on aina annettu ohjeellinen 'suoritusaika'. 

Rohkaisevaa on myös Cameronin toistuva vakuutus siitä, että ajatus lähtee kyllä lentoon kun antautuu sen vietäväksi. Kun vain alkaa kirjoittamaan.

Cameron on tunnettu ns. Aamusivu-menetelmästä: Kun kirjoitat aamulla, sisäinen kriitikkosi ei ole vielä herännyt, joten homma luistaa paremmin. Kysymys ei ole taiteellisen teoksen kirjoittamisesta, vaan pikemminkin oman pään selvittelystä. Googlaamalla menetelmään löytyy lukemattomia viittauksia blogeista, kustantajien sivuilta, Cameronin omilta sivuilta ja, kas vain, (mielen)terveydenhoitoa koskevilta sivuilta.

Aamuhetki on itsellenikin paras hetki mihin tahansa toimintaan. Aamulla sujuu juoksu, keskittyminen kirjalliseen toimintaan, lukemiseen tai kirjoittamiseen, opiskeluun - ja vaativiin neuvotteluihin. Muistan hyvin, kuinka parisenkymmentä vuotta sanoin erään tutkimushankkeen konsultille, että aloitetaan kokoukset aamulla. Puheenjohtajana jaksan silloin keskittyä parhaiten.

Aamukokousten ikävä puoli on se, että etenkin vanhemmiten niistä toipuminen kestää aina vain kauemmin. Seuraavassa kokouksessa on jo väsyneempi, ja sitten kun pitäisi kirjoittaa jotain, ajatus ei enää ole kirkkaimmillaan. Mistä puolestaan seurauksena on tietokoneen avaaminen illalla, kun taas, jostain kumman syystä olen taipuvainen innostumaan uudelleen iltakuuden maissa. 

Iltasivujen dilemma on uppoutuminen ja nukkumaanmenoajan ylittäminen. Illalla innostuminen on auttanut pitämään kiinni lukemattomista dead laineista, olipa kyse  harjoitustöistä, naamiaispuvuista, esitelmistä tai asiantuntija-artikkeleista. Niistä kaikkein kiinnostavimmista asioista, mitä ei "virka-aikana" ehdi tekemään.  

Vanhemmiten, valitettavasti, yötöistä toipuu aina vain hitaammin. Nauttikaamme siis aamuista!

Kaupunkia ja maaseutua

Luen Mari Vaattovaaran, Anssi Joutsiniemen, Jenni Airaksisen ja Markku Wileniuksen uutuuskirjaa ”Kaupunki politiikassa” ja innottauduin pohtimaan, mitä kaupunki minulle merkitsee.

Maaseutupolitiikassa maaseutua määritellään usein joksikin, mikä ei ole kaupunkia. Hallinnolliset jaotukset on todettu jälkeenjääneiksi, jolloin jäljelle jäävät elinkeinoihin, maisemaan ja elämäntapaan liittyvät tekijät.

Vastaavasti voi ajatella, että kaupunki on jotakin, mikä ei ole maaseutua. Kunnan itsensä käyttämän kaupunki-nimityksen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä: tuskin löytyy kaupunki-kuntaa ilman maaseutumaisia alueita. Jossain kuitenkin epäilemättä on se "kaupunki", fyysis-toiminnallinen kokonaisuus, johon maalta menemme ja jossa asuessamme miellämme itsemme kaupunkilaisiksi. 

Rakentamisen määrä lienee selkein kaupungin tunnusmerkki. Kaupungin rakentamiseksi tarvitaan asemakaava, katuja ja kunnallistekniikkaa. Tosin eivät kaikki asemakaavoitetut alueet kovin kaupunkimaisilta näytä. Ehkäpä joitain kerrostaloja pitää olla, ja toisissaan kiinni olevia taloja, ainakin paikoitellen. Erilaisista asukastiheyksistä puhutaan, kuten 20 asukasta hehtaarilla. Ehkäpä rakentamista ylipäätään säädellään kaavoilla tai rakennusjärjestyksellä enemmän kuin maaseudulla. Ainakin maaseudulla ajatellaan, että siellä rakentaminen on vapaampaa. Ja tilaa enemmän ympärillä.

Mitä toimintoihin tulee, kaupungissa pitää tottakai olla kauppoja, palveluja, erilaista liiketoimintaa ja monenlaisia työpaikkoja. Joukkoliikennettä ja pyöräteitä. Maaseudulla sitten, no, on maaseutuelinkeinoja, maanviljelystä, puutarhataloutta, metsänhoitoa, matkailutoimintaa, paiakallisia (pienimittakaavaisia) palveluita, mutta myös etätöitä ja pendelöintiä lähemmäs tai kauemmas.

Entä miten ihmiset sitten kaupungeissa elävät?  Käyvät ravintoloissa, kahviloissa, museoissa, elokuvissa, teattereissa. Tekevät kaikkea sitä mitä pandemia-aikana ei voinut tehdä. Kaupungissa voi kulkea ilman että ”kaikki” tuntevat. Tietysti kaupungissa voi myös liikkua luonnossa, tai ainakin luonnonläheisessä ympäristössä, rannoilla, puistoissa ja lähimetsissä.

Juoksen usein Töölönlahden-Eläintarhan alueella, siis aivan pääkaupungin ytimessä. Kohtaan merta, istutettua puistoa, enemmän tai vähemmän hoidettua lähimetsää, asfalttia ja hiekkaa. Mäkiä ja tasaista maastoa. Taannoisen lenkkini varrella oli myös 16 kahvilaa tai ravintolaa, jossa olisin voinut piipahtaa.

Kun juoksen vastaavan matkan mökkikulmilla, kohtaan isoja ja pieniä mäkiä, pikkuisen tasamaata, järvimaisemaa, metsää, peltoja, enemmän tai vähemmän hoidettuja pihoja, hiekka- ja asfalttiteitä, postilaatikoita ja huipentumana jätepisteen ilmoitustauluineen. 

Kumpikin maisema on minulle rakas ja kumpaankin maisemaan kuuluvat myös ihmiset, koirat, linnut - ja jänikset.

Uimaan!

Lapsena kesän - ja loman - varma merkki oli, kun kavereiden kanssa pyyhälsimme uimarantaan, viimeistään ensimmäisenä kesälomapäivänä. Asuimme tuolloin Joroisissa Itä-Suomessa, eikä vesi kesäkuun alussa mitenkään lämmintä ollut. Mutta ei se mitään haitannut.

Ei lapsena koskaan tullut järvessä kylmä. Vaikka huulet olisivat olleet sinisenä ja hampaat lyöneet loukkua.

Opin uimaan kahdeksanvuotiaana Välimeressä, perheemme ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkalla. Ajoimme tuona kesänä 1969 upouudella, vaalean sinisellä Ford Cortinalla Ruotsin, Saksan, Sveitsin ja Italian kautta Jugoslaviaan, nykyiseen Kroatiaan. Pikkuveljen kanssa jaoimme takapenkin kristillisesti - raaputin kynnellä rajaviivan keinonahkapenkin pintaan. Kuuma kun oli, pysähdykset vilpoisissa kirkoissa ja linnoissa (vanhemmat olivat kiinnostuneita kulttuurikohteista) olivat mukavia, samoin polskahdukset erilaisiin suihkulähteisiin. 

Leirintäalueen uimaranta oli mahtava, valkoista hiekkaa ja turkoosina kimalteleva kirkas vesi. Suolainen vesi tuntui oudolta, mutta isä lupasi sen kannattelevan uimaria makeaa vettä paremmin. Olin vedessä päivät pitkät. Kun ranta tuli tutuksi, uskalsin luopua uimarenkaasta ja huomasin pysyväni pinnalla.

1970-luvun alussa kesät tuntuivat uskomattoman lämpimiltä. Säätilastot paljastavat näin todella olleen. Kolusimme kaikki mahdolliset uimapaikat järvistä jokiin, puroihin ja hiekkakuoppiin. 

Kesäisin kävimme usein sukuloimassa Hyvinkäällä, jossa uutukainen Sveitsin maauimala ihastutti kirkkaalla vedellään. Siellä omat tyttärenikin aikanaan oppivat uimaan. 

Raimo Valjakan suunnittelema Sveitsin maauimala täytti 50 vuotta vuonna 2019, ks. uutinen Hesarissa https://www.hs.fi/kaupunki/hyvinkaa/art-2000006111898.html ja Kuvia Hyvinkäältä http://www.hyvinkaakuvat.com/paikkasivut/sveitsi.htm)

Järvessä ja uima-altaassa uiminen ovat jännällä tavalla aivan eri asia. Uimahallissa uimme kuntoilumielessä matkaa, mutta järveen pulahdamme rentoutumaan. Järvessä aikuisetkin voivat leikkiä, kun uimahallissa pitää edetä suoraviivaisesti.

Kesähuvilan myötä uintikausi on aavistuksen verran pidentynyt, kun uimaan pääsee jo kohta jäiden lähdettyä tai viimeistään kun vesi on noin 11 astetta. Minun tapauksessani kyse tosin on lähinnä kastautumisesta saunomisen yhteydessä. Olen vuosien myötä oppinut, että jalat lakkaavat kohmettumasta, kun veden lämpötila nousee 15 asteeseen. 

Tänä vuonna, syystä tai toisesta, talviturkin heittäminen jäi näihin päiviin. Parin päivän helteen jälkeen jalat eivät kohmettuneet, eikä rannassa tarvinnut arkailla. 

Kirjava puutarha

Hain huhtikuussa kirjoittajaopintoihin Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Hakutehtävässä piti kuvata metaforan avulla, miten lukeminen on vaikuttanut hakijan kehittymiseen kirjoittajana. 

Minun metaforani oli kirjava puutarha, kiitos tyttärelle sparrauksesta! 

Aloitin kirjoitelmani kertomalla, miten opin lukemaan pienestä "Kolme viisasta miestä" -nimisestä kirjasesta, joka kertoi lapsille itämaan tietäjistä. Jatkoin luku-urakkaa koulukirjaston kirjoilla, joita olin isän kanssa innokkaana muovittanut. Ensimmäiset siemenet alkoivat itää vanhempien muokkaamassa maassa ja päiväkirjan sivut täyttyivät.

Kirjastokortti aikuisten puolelle merkitsi puutarhan laajentamista. Tartuin helppohoitoisiin lajikkeisiin, salapoliisikirjoihin, tieteiskirjallisuuteen, rakkauskertomuksiin, historiallisiin romaaneihin. Annoin kaikkien kukkien kukkia. Päiväkirjan ohella kirjoitin kirjeitä. Pöytälaatikkoon kertyi keskeneräisiä tarinoita ja runonpätkiä. Lopputulos ei tuntunut niin tärkeältä. Pääasia, että sain nautiskella, uppoutua ajatuksiin, kuvailla pikku sattumuksia ja sanoittaa tunteita.

Opiskeluaikana tutustuin entistä vaativampiin lajeihin. Mika Waltarin "Suuri Illusioni" räjäytti tajunnan neonvaloillaan ja elämänkiihkollaan. Hurmaannuin maagisesta kerrontatavasta ja traagisista tapahtumista. Haaveilin, kuinka minäkin joskus matkustaisin, istuisin kahviloissa ja katsoisin elämää ja imisin vaikutelmia. Päiväkirjat täyttyivät tajunnanvirralla, kirjeet kiihkeillä tunteilla. Notkuin kahviloissa ja kuvittelin viettäväni kirjailijanelämää. Yhden kevään kävin luovan kirjoittamisen kurssia, mutta sato jäi sekalaiseksi. Oli aika valmistua ja siirtyä työelämään.

Päädyin virastoon ja aloin tuottaa asiatekstiä. Istutin suoraan riviin selostuksia, esityslistoja, artikkeleita, raportteja ja tiedotteita. Minua kehuttiin selkeäsanaiseksi. Innostuin ja kehitin kirjoitustaitoani lukemalla kaunokirjallisuutta. Joni Skiftesvikin "Kotikoivuinen mies" opetti minua katsomaan ympäristöä, ihmisiä ja yhteiskuntaa entistä tarkemmin. Kuinka vahvasti voikaan kuvata pohjoisen miljöötä, elämän käänteitä ja ihmisluonteiden monikerroksellisuutta. Se mikä näyttää oikealta, voi osoittautua vääräksi, ja väärä oikeaksi.

Rutiininomaisten tekstien kirjoittaminen muuttui vuosien kuluessa puurtamiseksi. Mistä saisin raikasta vettä kuivuvaan puutarhaani? Vaeltelin kaupungilla, luin ja kirjoitin (eli päivitin tätä blogia). Siri Hustvedtin "Kesä ilman miehiä" vahvisti, että irtiotto on välillä paikallaan. Omaan päähän saa selvyyttä, kun keskittyy muihin. Huomaa, kuinka samankaltaiset asiat, ilot ja surut toistuvat sukupolvesta toiseen. Jokainen tarina on kuitenkin yksityiskohdissaan ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen.

Kaikkien vuosien jälkeen puutarhani on melkoisen kirjava. Hyötykasvit ovat vallanneet siitä melkoisen osan, mutta siellä täällä suorien rivien välissä kukkaset kurkottelevat aurinkoa kohti. Niille haluaisin antaa enemmän tilaa.

Luku- ja kirjoituskokemusten lisäksi hakutehtävässä piti kertoa, mihin tähtään kirjoittajana, mitkä kurssit tavoitteitani parhaiten toteuttaisivat ja mitä haluaisin erityisesti oppia. Totesin osaavani kirjoittaa asiapitoisia tekstejä ja haluaisinkin nyt muokata taitoani tarinalliseen suuntaan. 

Siihen saan nyt tilaisuuden, kun opinnot elokuussa alkavat. 

Digikaksonen

Rakennusalalla puuhataan digikaksosia: rakennusten, ja kaupunkienkin, digitaalista hahmoa suunnittelun, toteutuksen ja ylläpidon avuksi. Tehdään tietomalleja, harmonisoidaan ja kehitetään yhteentoimivuutta. 

Vuorotteluvapaan alku on ollut minulle melkoista digivoimistelua. Osasin toki ennakoida, että vapaan ajaksi pitää luopua työpaikan tietokoneesta, puhelimesta ja sähköpostista. Mutta että käyttäjätunnuskin joutui katkolle! Missä ovat nyt kaikki hengentuotteeni, ammatti-identiteettini tukipilarit, lukemattomat esitykset ja lausunnot, kaikki äärettömän mielenkiintoinen maankäyttö- ja rakennuslakiaineisto. Tavoittamattomissa. 

Henkilökohtainen digikaksoseni on ihan hajalla.

Tietysti otin talteen mitä ennätin. Kovin paljoa en ennättänyt, koska oli muutakin tekemistä viimeisinä päivinä. Investoin uusiin laitteisiin.  Hyppäsin tutusta ja turvallisesta pc-maailmasta kiehtovaan omenamaailmaan, vaikka uumoilin sen tuottavan kaikenlaista päänvaivaa. Arvostin yhteentoimivutta puhelimeni kanssa mutta en tullut ajatelleeksi tiedostoharmoniaa. Kovalevyjen ja muistitikkujen epä-yhteentoimivuutta. Se niistä talteen otetuista tiedostoista ja sähköposteista. 

Jäi muutama töiden puolesta sovittu juttu kesken. Niin on pitänyt vaivata kollegoita lähettelemään sitä sun tätä minulle ja yhteistyökumppaneille. Valitettavasti sähköposti toimii tällähetkellä vain puhelimessa. Miten saisin tiedostot sieltä tietokoneelle?

Kokeilin piuhaa, kokeilin pilveä, vaan asetuksissa lienee jotain vikaa. Kiitos googlen ja appletuen ratkaisu tiedostonsiirto-ongelmaan löytyi. Air drop. Enpä ollut siihen ennen törmännyt.

Selvä se, että sähköposti on saatava toimimaan myös tietokoneessa. Mutta missä ovat salasanat? No puhelimen vaihdon takia lukkoon menneessä salasanapankissa tietenkin. Aarrrrrgh.

Mutta ei syytä murheeseen. Harjoittelulla - ja palauttavilla välipäivillä - digikehokin kuntoutuu. 

Kala

Parasta mökkielämässä ovat aamut, kun aurinko herättää suloisesti ja valaisee kahvipöydän kauniisti. Siitä on somaa lähteä miehen kanssa verkkoja kokemaan. Siis kauniilla ilmalla. Sadepäivänä kalastajanluontoni paljastuu pintakiilloksi. Onneksi mies on toista maata.

Tänään kaikki kuitenkin oli täydellistä. Peilityyni järvi, taivaalla ei pilvenhattaraa. Työnjakomme on selvä: minä soudan ja mies antaa ohjeita. Nyt kun takana on viidentoista vuoden harjoittelu, mekkala ei enää ole huumaava. Jostain syystä vesillä niin ohjeiden antaminen kuin niiden ymmärtäminen on huomattavan vaikeaa. Kun verkko on järveen nähden postimerkin kokoinen sen sijoittelu on lähes millimetrin tarkkaa. Siis kalamiehen mielestä. Minulle riittäisi suuripiirteisempikin ote. Ehkä tämän (tai innostukseni ailahtelevuuden) takia mies usein laskee verkot ihan itsekseen.

Tämänkertaiselle verkkopaikalle soutumatkaa oli puolisen kilometriä. Reitti oli kovin tuttu ja tyynellä säällä vene tuntui kulkevan matkan aivan itsekseen. Soutaja sai mielin määrin ihailla maisemia. Verkon nostokin kävi keveästi. Niin keveästi, että kalamies ehti jo tuumata: hukkareissu. Verkkokeppi ja ankkurikivikin oli jo nostettu veneeseen, kun aivan verkon äärimmäisessä päässä potki yllätys. Sittenkin saalista! 

Vapaalla

Eilen toteutui monivuotinen haaveeni: aloitin puolen vuoden vuorotteluvapaan. 

Ensimmäisen kerran harkitsin vapaata kymmenen vuotta sitten, kun kaipasin vaihtelua työhöni ympäristöministeriössä. Sitten silmiin osui avoin työpaikka Hyvinkäällä, eikä vapaa enää tuntunutkaan niin tärkeältä. 

Reilu vuosi sitten keväällä aloin suunnitella vapaata uudelleen. Olin jo täyttänyt hakulomakkeen, kun pandemia tuli päälle, ja etätyösuositus. Peruin hakemuksen. Ajattelin, että työ muuttuu muutenkin etätyön takia. No, muuttuihan se niin kuin kaikki muukin. 

Ajattelin myös, että vapaa menisi hukkaan, kun en voisikaan matkustaa enkä vuokrata taloa Etelä-Ranskasta. 

Viime vuodenvaihteessa palasin jo hautautuneeseen suunnitelmaan. Turha odottaa vapaata matkustamista, aika kuluisi ja ties vaikka koko vuorottelujärjestelmä lopetettaisiin. Sellaista olin kuullut/lukenut suunniteltavan. Toiseksi ikääkin kertyisi, eikä vapaa olisi enää mahdollinen. Ja kolmanneksi, eikö 60 vuotta ole ihan sopiva ikä tehdä jotain ihan uutta?

Ja tässä sitä ollaan. Kesähuvila ja kurpitsamaa saavat korvata Etelä-Ranskan maisemat. 

Mikä ihaninta: puoli vuotta ilman jatkuvaa teams-rumbaa.

Muistelua juhlavuoden kunniaksi

Kymmenen vuotta sitten päätin kokeilla, auttaisiko blogin pitäminen kirjoitusjumin selättämiseen. Nyt on aika uusia kuuri. Kimmokkeena on toki myös lähestyvä x-kymmenvuotisyntymäpäivä (en edes kykene sanomaan mikä) ja se aika-ajoin toistuva itsetutkiskelun tarve: Mikä minusta tulee isona? 

Tytär on kuunnellut minua herkällä korvalla ja tietää, että haaveilen kirjan kirjoittamisesta. Ja, fiksu kun on, halusi auttaa minut pehmeästi alkuun antamalla kirjan täytettäväksi: Äiti, kerro minulle. Kirjasarjan (kerro äiti, isä, isoäiti, isoisä) on suunnitellut Elma van Vliet ja sen tarkoituksena on antaa vastauksia "kiehtoviin, hauskoihin ja odottamattomiin kysymyksiin" joista sitten "syntyy ainutlaatuinen ja yksilöllinen kirja" annettavaksi takaisin lahjan antajalle.

Aloitin luonnollisesti heti helpoimmista kysymyksistä, kuten mikä on nimesi, missä olet syntynyt ja missä aloitit koulunkäyntisi. Yllättäen aika nopeasti tuli vastaan tarve tarkistaa tietoja (kysyä äidiltä ja isältä) tai kaivaa lähteitä (valokuvia, päiväkirjoja) muistin virkistämiseksi. 

Niinpä niin, jatkumohan tämä on vauvakirjoille, joita on täytetty niin minusta kuin tyttärestäkin. Jälkimmäiset tytär antoi sopivasti säilytettäväksi ulkomaankomennuksensa ajaksi. Ei muuta kuin muistelemaan!

Yllä kuvassa keskellä oma vauvakirjani, joka on jo nähnyt elämää x-kymmentä vuotta. Ja sen molemmin puolin, omilta ja appivanhemmiltani saadut kirjat tytärtä varten. Esikoisista kun on kyse, kirjat on täytetty kohtalaisen hartaasti.