Paljain jaloin (tai ainakin melkein)

Kesäharjoittelijamme Linnea ilmestyi eräänä päivänä töihin hassuissa paljasjalkatossuissa. Olinhan toki niistä kuullut, mutta nyt näin myös livenä. Tuollaisillako jotkut friikit todella juoksevat kilpaa?

Muutamaa päivää myöhemmin meille rantautui soutuvene, kaunis mahonkivanerista tehty kapistus. Siinä ei sopisi rojahtaa miten tahansa, vaan askel pitäisi sovittaa varovasti kölipuulle. Kengätkin pitäisi olla hellävaraista laatua.

Kenkäkauppaan!

Alkuperäinen ajatus oli ostaa vaaleapohjaiset tossut, jotka eivät jättäisi jälkiä uuteen vaneriin ja joissa jalat solahtaisivat vaivattomasti jalkatukiin. Mutta mitkä odottivatkaan urheilukaupan hyllyssä: pinkinharmaat paljasjalkakengät hassuine varpaineen. Niitä oli pakko kokeilla, ja kuinka kevyet ne olivatkaan jalassa. Näillä veneeseen olisi helppo astua!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toden totta, ohuen pohjan ansiosta paljasjalkakengin saa hyvän tuntuman alustasta, olipa kyse sileästä veneenpohjasta tai epätasaisesta maastosta. Toisaalta ohut pohja riittää hyvin suojaamaan jalkoja kiviltä, männynkävyiltä ja teräviltä risuilta.

 

Eipä aikaakaan, kun päätin kokeilla tossuja myös juoksussa. Kokemus oli yllättävä: jalka nousi kevyemmin, painopiste siirtyi eteenpäin ja askelet tihenivät. Aivan kuin vauhtikin olisi parantunut. Ensimmäisen lenkin jälkeen pohkeet kuitenkin kipeytyivät. Mahtaisiko kengistä sittenkään olla vakituiseen käyttöön? Mitä polvet pitäisivät vaimentamattomista kengistä?

 

Muutaman lenkin jälkeen olin  myyty. Pohkeet eivät enää kipeytyneet. Mikä parasta, aiemmin silloin tällöin tuntunut polvikipu hävisi. Liian hyvää ollakseen totta?

 

Mietin, ostaisinko paljasjalkakengät myös kaupunkiin. Sopisivatko ne asfaltille? Sitten silmiini osui juoksukenkiä koskeva artikkeli Latu ja Polku -lehdestä (4/13). Artikkelissa pohdittiin teknisten juoksukenkien vaimennuksen merkitystä: "Arvostelijoiden mukaan kengät eivät vaimenna iskuja, ne ainoastaan suojaavat kantapäähän kohdistuvalta kivulta ja mahdollistavat siten virheellisen tekniikan. Paljasjalkakengissä askel laskeutuu päkiälle, jolloin törmäysvoimat jäävät pienemmiksi. Jalkaterän luuut, jänteet ja lihakset muodostavat elastisen rakenteen, joka vaimentaa iskua. Se myös varastoi ja vapauttaa liike-energiaa."

 

Selvä se, kenkäkauppaan! Nyt olisivat vuorossa talvijuoksuun sopivat kengät. Ohuisiin kenkiin tarvittaisiin lämpimät sukat, joten varvastossut eivät enää toimisi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vapaajuoksukengät, tai miksi noita nyt kutsuisi, toimivat samaan tapaan kuin varvastossut. Pohja on aavistuksen verran kovempi (kivet eivät tunnu yhtä mukavasti) eikä varpaille ole aivan yhtä mainiosti tilaa. Kokonaistuntuma on kuitenkin kelvollinen. Lunta tai jäätä ei ole vielä ollut, joten kenkien talvikestävyys on testaamatta.

 

Olen kahden ja puolen kuukauden aikana juossut varvastossuilla noin 73 kilometriä ja vapaajuoksukengillä 114 km. Polvi- tai muitakaan kipuja ei ole tullut, vaikka olen pidentänyt sunnuntailenkin kahdeksasta kahteentoista kilometriin.

 

Kuka tietää, jos vaikka ensi kesänä juoksisin puolimaratonin? Ajoista ei puhuta.

 

Tietoa paljasjalkajuoksusta:

http://jussipeltonen.com/

http://barefootrunning.fas.harvard.edu

http://barefootted.com

http://barefootrunning.com

http://chrismcdougall.com

 

 

 

 

 

 

Aomamen portaita Tokioon

Syysloma Tokiossa on alkanut. Sen kunniaksi olen aloittanut uuden Japani-blogin osoitteessa aomamenportaat.com/blogi. Matkajuttujen lisäksi kirjoittelen sivuilla myös muusta Japaniin liittyvästä. Löydät sieltä mm. Japania koskevaa kirjallisuutta, oppaita, arkkitehtuuria ynnä paljon muuta. Tervetuloa kanssani Aomamen portaisiin!

Tässä blogissa jatkan edelleen käsitöihin, muihin harrastuksiin ja yleiseen maailmanmenoon liittyvää kirjoittamista. Pysy sivuilla!

Posted with Blogsy

Souda, tyttö, souda!

Enpä arvannut, mihin ryhdyin, kun seitsemän vuotta sitten ilmoittauduin työpaikan kirkkovenesoutujoukkueeseen. Hetken epäröin, kun selvisi, että tarkoituksena oli soutaa Sulkavan yösoudussa kuusikymmentä kilometriä. Kollegat kuitenkin vakuuttivat, että selviän monen vuoden Lapin hiihtokokemuksella ja lähes-säännöllisellä Töölönlahden-ympäri-lenkkeilyllä. Toki olin soutanut monta vuotta Lohjanjärvellä uistelutarkoituksessa ja Tenolla lohta. Mutta ne ovat aivan eri soutuja ne.

 

Kirkkovenesoutu osoittautui kerrassaan mainioksi urheilulajiksi. En ole kaksinen urheilija, en pidä kilpailemisesta enkä ainakaan joukkuelajeista. Soutaminen joukkueessa on kuitenkin aivan eri asia: kaikkien on ehdottomasti soudettava samaan tahtiin eikä sooloilusta ole kuin haittaa. Rivisoutajan ei tarvitse miettiä sen kummempia strategioita tai taktiikoita, sen kun keskittyy soutamaan. Tahtiairon soutajat ja perämies hoitavat homman kotiin.
Hyvi-IF-tiimin leppoisaa soutelua Mommilanjärvellä heinäkuussa 2013. Vastatuulessa sai soutaa tosissaan.






Ensimmäisistä harjoituksista lähtien tiesin, että tässä on minun lajini. Nautintoa sain sekä joukkueen yhteispelistä että yllättävän helposta yksilösuorituksesta: minähän osaan.Seitsemän vuoden takainen Sulkavan soutu in tähän mennessä minulle ainoa pitkä matka, mutta lyhyempiä olen soutanut useamminkin. Ministeriöillä on vuosittain pikasoutukilpa, budjettiruuhi, ja sain soutaa ympäristöministeriön joukkueessa neljänä vuonna. Saldo: kaksi kultaa, hopea ja pronssi. Kyllä, voitto on mahtavaa!
Kun Sulkavalla kiehtoo maisemien kauneus ja joukkueen sitkeys, ylpeys pitkän matkan suorituksesta, budjettiruuhessa kysytään nopeutta ja ketteryyttä käännöksessä. Matka kun on vain 500 metriä suuntaansa ja koko matka on soudettava mahdollisimman kovaa. Ympäristöministeriön voittojen salaisuutena oli loistokas käännöstekniikka - ja pari puoliammattilaista joukkueessa. Hyvässä seurassa heikompikin ylittää itsensä.
Erinäisten työmatkojen ja työpaikan vaihdon vuoksi kirkkovenesoutelussani tuli muutaman vuoden tauko. Kuluneen kesänä sain sitten toimeksi liittyä nykyisen työpaikkani, Hyvinkään kaupungin Mommilanjärvensoutelu-joukkueeseen. Kuinka mukavaa olikaan! Suoritus oli keskitasoa, mutta tapahtuma kaikkineen leppoisa kuin perhejuhla. Tätä lisää!

Soutuendorfiinien, oksitoonien ja muiden hyväolo-hormoonien vallassa aloin soutupäivän illalla surffailla netissä. Olin pitkään haaveillut oman veneen ostosta mökille, lasikuitu-soutuveneemme kun on pyhitetty kalastukseen. Niin somaa ja hyödyllistä kuin uistelusoutu miehen kanssa onkaan, soutu-urheilusta se on kaukana. Kovassa tuulessa toki on jännityksensä, mutta rytmistä ja kehon hallinnasta aalloissa reuhtomisessa ei ole tietoakaan.
Tuliterä mahonkiyksikkö sovittaa venevajaa. Tästä puuttuu vielä luiska, jota pitkin vene solahtaa laiturille.




Google-haku ohjasi minut Sulkavan soutujen venepörssiin. Kuinka ollakaan, silmiin osui ilmoitus myytävästä mahonkiyksiköstä. Lähes liian hyvää ollakseen totta: vene oli upouusi ja kaiken lisäksi sijaitsi Lohjalla. Googlasin myyjän, joka paljastui menestyneeksi kilpasoutajaksi. Kyse ei siis olisi mistään huijauksesta tai varastetun tavaran myynnistä, ja päätin ostaaveneen. Jos se vain mahtuisi pikkuruiselle tontillemme.

Mies ei ollut aluksi kovinkaan innostunut, mutta parin päivän päästä rannassa oli venevaja tekeillä. Nyt, kun talvi tekee tuloaan, on hyvä tietää, että vene on suojassa.
37-kiloisen veneen vesillelasku ja nosto sujuu yhdeltä naiselta. Laituri käy vesillelaskuluiskasta. Pehmustettuna Motonetin laiturinsuojilla ja vanhoilla makuualustoilla.






Vene rantautui - tai siis tuotiin tontillemme heinäkuun puolivälissä. Kiitos kauniin loppukesän ja syksyn, olen saanut soutaa sillä toistakymmentä kertaa, yhteensä yli 80 kilometriä. Alun haparoinnin jälkeen olen jo päässyt yksinsoudun makuun. Soudussa on jotain samaa kuin hiihdossa: saa käyttää koko kehoa, vaihdella nopeutta, nauttia kauniista maisemista.

Viikonlopun lämpö houkutteli ruskasoutuun. Mökkirannasta voi lähteä moneen suuntaan, ja usein köytyy tuuletonkin suunta. Kevyt yksikkö halkoo mukavasti vasta-aallokkoa, mutta myötäisessä suunnanpito on jo vaikeampaa.







Ensi kesän kirkkovenesoudut mielessä olen jo ostanut sarjalipun kuntosalille: ergosoutulaite saa kyytiä, kun silmissä siintävät Sulkavan kauniit maisemat.

Posted with Blogsy

No mutta luodaan loimet!

Veljentyttäret tulivat kesällä viikoksi Helsinkiin. Tarkoitus oli mennä mökille. Kivaa! Kudotaanko taas mattoja! Voihan kirkonrotta, sanoin, kangaspuissa ei ole loimia. No, laitetaan loimet. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Miten niin ei?

Hyvä kysymys. Menimme yhdessä Esplanadin Taito-kauppaan. Toivoin ihmettä: jospa sieltä saisi valmiiksi lutuja poppanaloimia. No, ei saanut. Tytöt olisivat ehkä kestäneet pettymyksen, mutta minua harmitti. Surkea täti, jos ei yksiä loimia saa aikaiseksi. Siltä seisomalta päätin tehdä loimet itse. On sitä ennenkin tehty loimia ladon seinällä. Eiköhän mökin seinäkin kelpaisi.

Yhdessä myyjän kanssa laskimme langan menekkiä. Kymmenen metriä 60 cm leveää lointa jaksaisi luoda alkeellisillakin välineillä. Poppanaan sopisi parhaiten 6-säikeinen kalalanka. Kun loimen tiheys olisi 4 lankaa sentillä, lankaluvuksi tulisi 4 x 60 lankaa + 4 lankaa (kumpaankin reunaan kaksi kaksinkertaista lankaa), yhteensä 244 lankaa. Kymmenen metrin loimeen tarvittaisiin siis 2440 metriä kalalankaa eli yksi rulla, 2500 metriä, riittäisi hyvin.

Kotimatkalla tajusin, että loimi pitää luoda vähintään kahdelta päältä (eli kahdesta rullasta), jotta loimeen syntyisi lankapari eli sisarukset. Emme ehtineet enää takaisin kauppaan, joten pitäisi sitten jakaa lanka kahtia. Hirveä vaiva ja loimestakin tulisi puolet lyhyempi. Sitten muistin, että minullahan on vanhaa kalalankaa jossain käsityötarpeiden joukossa. Ihme kumma löysin langan ja mikä vielä onnekkaampaa, sekin oli 6-säikeistä. Pelastus, nyt luominen olisi sentään aavistuksen verran helpompaa.

Mökillä mietin kuumeisesti, millaisen luomapuun tai kehikon saisin aikaiseksi. Tiuhtoja varten tarvittaisiin joka tapauksessa kuusi tappia ja sitten tarvittaisiin jokin paikka, johon tapit naulattaisiin. Koska sadesuojakin olisi hyvä, päädyin mittailemaan terassia. Siinä on pylväät sopivasti noin kahden metrin etäisyydellä toisistaan. Jos tiuhtatapit kiinnitettäisiin pylväisiin, saisin sopivan loimen pituuden kulkemalla lankojen kanssa pylväiden väliä viisi kertaa. Tiuhtatappien lisäksi tarvitsisin siis kumpaankin pylvääseen vielä kaksi muuta tappia kierroksia varten.

Tarvitsin apua, ja onneksi sitä oli saatavilla. Mies sahasi tapit käyttämättömästä harjanvarresta ja vanhoista laudepuista laudat, joihin tapit voisi naulata. Nerokasta, sain "kehikkoni" höylätystä tavarasta, eikä lanka tarttuisi tikkuihin.

 

 

Laudat kiinnitettiin terassin pylväisiin. Luomapuu oli nyt valmis, mutta mihin lankarullat? Aluksi kokeilin keittiöpaperitelinettä, ja tytär suostui pitelemään toista rullaa. Ei toiminut, koska langat purkautuivat eri tahtia ja eri kireydellä. Mistä ihmeestä saisin kaksi samanlaista törökkiä lankarullille? Sitten katseen osui Artekista ostettuun kynttilänjalkaan: valurautaiseen kehikkoon, jossa on jalka neljälle kynttilälle, juuri sopivalla etäisyydellä toisistaan vaikka neljälle rullalle! Viritys osoittautui toimivaksi, vaikka kynttilöitä joutuikin vaihtamaan kulumisen vuoksi. Toinen rulla, se vanhempi, oli painunut vähän kasaan ja pyöri sen vuoksi jonkin verran töksähdellen.

Varsinainen luomistyö sujui lopulta joutuisasti. Muutamien kierrosten jälkeen huomasin, että lanka tuppasi kiertymään päästä toiseen kuljettaessa. Yritin välttää kierteitä kääntämällä lankaa tiuhdassa, mutta en täysin onnistunut (minkä huomasin loimenrakennuksessa). Edestakaisin ravatessani ymmärsin muutenkin, minkä takia akselinsa ympäri pyörivä luomapuu on kätevä.

Loimiletti käsivarrellani olin aika tavalla ylpeä: osasinpas! Ja voi sitä pikkukutojan riemua, kun loimi lopulta oli valmis kudottavaksi! Tyttönen oli sommitellut mallit ja valinnut kuteiden värit sillä aikaa kun askartelin loimen kanssa. Aiemmin leikatut kuteet eivät aivan riittäneet, mutta mukavakos niitä oli leikata lisää työn edistymistä seuratessa. Lauantai-iltana, neljän päivän työn jälkeen, valmiina oli kolme erilaista poppanaa kotiin viemiseksi.

 

 

Posted with Blogsy

Elämäni sosiaalisessa mediassa

Tuntuu siltä, kuin olisin ollut somessa aina. Tosiassa aloitin neljä ja puoli vuotta sitten facebookissa. Aluksi kokeilin hassuja "kuka olet Serranojen perheessä" -kyselyjä, mutta pian sovin treffejä ja seurustelin chatissa eri puolilla maailmaa reissaavien tyttärien kanssa. Sisällöntuottajaksi ryhdyin kuvien jakelun myötä. Olin juuri hankkinut ensimmäisen kamerakännykän ja FB:sta sain kätevän kanavan jaella niitä muiden iloksi. Matkakuvien lisäksi harrastin teemoja: taikatalvi, kevättä ilmassa, mökkielämää ja niin edelleen. Vaikka facebook on sittemmin täyttyynyt mainoksista ja kierrätetyistä linkeistä, pysyn mukana niin kauan, kun joukossa on ystävien ja tuttavien kertomuksia omasta elämästä.

Facebookin käyttötapani muuttui, kun 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi aloin kirjoittaa blogia, tätä juuri. Kirjeenkirjoittajan, päiväkirjanpitäjän ja valokuva-albumeiden kokoajan unelma. Kukaan ei estä julkaisemasta eikä kukaan pakota lukemaan. Ihana mahdollisuus kirjoittaa ajasta ja paikasta riippumatta. Mobiililaitteiden käyttöönotto oli toki vääjäämätön seuraus - ja syy somehengailun moninkertaistumiseen.

Avasin linkedin- ja twittertilit melko nopeasti facebookin jälkeen, mutta niillä areenoilla oli pitkään hiljaista. Linkedinistä löytyi aluksi vain muutama kollega, ja twitteristä lähinnä erilaisia medioita seurattavaksi. Kielialueen pienuus varmasti näkyi tässä, mutta toistaiseksi olen päättänyt pysytellä suomen kielessä. Pikkuhiljaa rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun ammattilaiset, tutkijat, suunnittelijat ja virkamiehet ovat löytäneet tiensä linkediniin. Yllättävän pitkään ainoana huvina oli seurata, kuka nyt tuli mukaan ja kenen kanssa hän on verkostoitunut. Nyt sisältöäkin alkaa olla tarjolla, varsinkin kun verkosto on ammatillisesti laajentunut ja monipuolistunut.

Twitteriin päätin tutustua täydellä teholla, kun Saska Saarikoski julkaisi twitter-kirjoituksensa Hesarin kuukausiliitteessä. En liene ainoa. Hauskinta on ollut uuden median opettelu hashtag-asiasanoineen, vastauksineen ja retwiitteineen - ja ennekaikkea ytimekkään kielen kannalta. Ei todellakaan ole helppoa tiivistää sanottavaansa 140 merkkiin. Ja kuinka sen voisi tehdä tyylikkäästi niin, ettei koko tviitti ole vain sanaluetteloa? Seurattavien etsinnässä on vielä hapuilua: erilaisia lehtiä, joitakin julkkiksia, paljon toimittajia, muutamia poliitikkoja ja virkamiehiä, harvakseltaan kollegoita ja tuttavia - toistaiseksi. Koostumus muuttuu varmasti ajan myötä. Twitterin ehdottomasti paras puoli on mahdollisuus seurata eri alojen keskustelua ja osallistuakin niihin, miten nyt kulloinkin huvittaa.

Lopuksi kolme näkökulmaa somessa hengailuun:

Ensinnäkin on hauskaa oppia uutta: sovellusten ominaisuuksia, tekniikkaa (omia tietokoneita ja älylaitteita myöten), kieltä ja etikkaa. Eri ikäryhmien ja sukupolvien tapaa kommunikoida.
Itsehillintää: Jos keittää, nuku yön yli. Avautumisen rajoja ja yksityisyyden suojaa.

Toiseksi on mukava tuottaa sisältöä, oli kyse sitten kuvien jakamisesta, lyhyestä kommentoinnista tai perusteellisemmasta pohdinnasta ammatillisesti tai ihan vaan ihmisenä. Vastaavasti voi törmätä mielenkiintoisiin blogeihin tai artikkeleihin, joita ei muutoin olisi tullut hoksanneeksi.

Kolmanneksi on mahdollisuus seurata ympäröivän maailman menoa ja osallistua yhteiskunnalliseen tai muuhun ajankohtaiseen keskusteluun. Tässä eri mediat täydentävät toisiaan, mutta twitterissä mitä erilaisempien tyyppien seurailu on kätevintä. Myös uutisten selailu on helppoa.

Tietokoneet ja internet ovat muuttaneet maailmaa, mutta some ja mobiililaitteet ovat muuttaneet elämäntapaa. Tai no, antaneet uudet välineet tehdä sitä mitä ennenkin: lukea, kirjoittaa, kuvata ja keskustella, mutta antaneet myös samalla mahdollisuuden pitää koko maailma käden ulottuvilla. Yhtä kuitenkin toivoisin: parempaa kenttäpeittoa pääradan lähijuniin.

Ai niin, kukako olin Serranojen perheessä? No, Diego tietenkin, tuo hyvää tarkoittava mutta helposti kiihtyvä kasvattaja.

Posted with Blogsy

Hyvin hyvinkääläistä ja jotain japanilaista

Syksyn kynnyksellä on mukava palata kesäisiin tunnelmiin. Kaupunginpuutarhurit pitivät elokuussa luentopäiviään Hyvinkäällä, jolloin sain tilaisuuden tutustua heidän kanssaan kaupunkimme puistoihin. Oppaana toimi oma kaupunginpuutarhurimme Terhi Parkkali-Reskola. Aivan ällistyin, kuinka hienoja puistoja meillä onkaan ja kuinka paljon niihin liittyy kaupungin historiaa.
Aloitimme kiertokävelyn Keskustakorttelista, joka on rakennettu Valtion Rautateiden keskuspuutarhan paikalle. Alueelle on suunniteltu kaupungin hallinnollista, kulttuurista ja kaupallista keskusta 50-luvulta alkaen, mutta muun muassa maanomistusoloista johtuen rakentaminen oli hidasta: 50-luvulla alueelle nousi valtion virastotalo, 60-luvulla kaupunginkirjasto ja 70-luvulla kaupungintalo. 80-luvulla edettiinkin sitten reippaammin, kun viimeisetkin osat korttelista saatiin kaupungin omistukseen. Kauppatori siirrettiin alueelle ja sen ympärille toteutettiin kauppiastalot, joiden yhteyteen sijoitettiin taidemuseo ja konserttisali. Kaupalliset palvelut kohentuiat 90-luvulla, kun alueelle rakennettiin ensimmäinen hypermarket. 2000-luvulla kaupan keskittyminen vauhdittui, ja kehitys kulminoitui viime vuonna kauppakeskus Willan rakentamiseen. Samalla korttelin puistoja ja aukioita on kunnostettu kaupunkilaisten yhteiseksi olohuoneeksi. Syksyllä valmistuu myös kauan odotettu suihkulähde kirjaston ja kauppakeskuksen edustalle!



Omenapukuja on peräisin Rautateiden keskuspuutarhan ajoilta. Keskuspuutarhan ajoilta on peräisin myös Hyvinkään mukaan nimetty omenapuulajike, Malus Hyvigiensis.

Kauppakeskus Willa oli valmistuessaan Suomen suurin keskustassa sijaitseva kauppakeskus pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Sen terasseilta voi seurata Kirjastoaukion tapahtumia.

Harjuluontonsa ja mäntymetsiensä ansiosta Hyvinkää sai jo varhain mainetta terveellisenä paikkakuntana, jonka ilmaa on hyvä hengittää. 1900-luvun alussa asemankylään rakennettiin parantola, jonne terveyttään vaalimaan saapui herrasväkeä niin Helsingistä kuin Pietaristakin. Parantola tarjosi monenlaisia hoitoja vaativille asiakkailleen. Monipuoliseen ruokavalioon saatiin aineksia omasta puutarhasta, josta siitäkin on jäljellä enää joitakin hedelmäpuita. Parantola toimi aluksi puurakennuksissa, mutta siirtyi 1900-luvun alussa Lars Sonckin suunnittelemaan ylvääseen kivilinnaan.

 

Kivinen parantolarakennus kärsi pahoja vaurioita toisen maailmansodan pommituksissa ja menetti mm. toisen tornin ja siipirakennuksen. Nykyisin rakennuksessa ja sen uusissa laajennuksissa toimii terveyskeskus.

 

Parantolan puistossa sijaitsee muun muassa päiväkoti ja leikkikenttä kahluualtaineen. Kahluuallas on sittemmin muutettu suihkulähteeksi, jonka keskeltä kohoaa Terho Sakin veistos.

 

Rautatiet ja Salpausselän pohjavesivarat houkuttelivat Hyvinkäälle teollisuutta. Yksi ensimmäisistä oli Ossian Donnerin perustama Villatehdas, joka parhaimmillaan oli Suomen suurin villakutomo. Tekstiiliteollisuuden murroksen myötä tehtaan toiminta hiipui 80-luvulle tultaessa ja alue siirtyi vähitellen kaupungin omistukseen. Kaupungintalo siirtyi villatehtaalle saneerattuihin tiloihin Keskustakorttelista, kun vanha kaupungintalo purettiin kauppakeskuksen tieltä. Villatehtaan arvokkaimmat ja keskeisimmät osat on säilytetty, ja niihin on kunnostettu hallinto-, toimisto- ja kulttuuritiloja. Laajoja aiemmin tehtaan käytössä olevia varasto- ym. alueita on kuitenkin muutettu asuntokäyttöön 90-luvulta alkaen. Villatehtaan historia näkyy uuden asuntoalueen korttelirakenteessa ja materiaalivalinnoissa. Punatiiltä on käytetty runsaasti ja vanhan prosessivesialtaan tilalle on rakennettu puistoa komistava lammikko. Lisätietoa Hyvinkään kaupungin kotisivuilta: Kankurinpuisto

 

Kankurinkulman asuinkorttelia halkoo japanilaisvaikutteinen puisto huolellisesti viimeisteltyine käytävineen ja istutuksineen.

 

Asuintalot heijastuvat komeasti alueelle rakennettuun lammikkoon.
 
Keskustan ohella puutarhurit tutustuivat myös Hyvinkään asuntomessualueeseen Metsäkaltevan kaupunginosassa. Kravunharjun asuntomessualueella on panostettu erityisen paljon huomiota katujen ja puistojen laatuun. Huipentumana on Lounatuulen puisto, josta löytyy hyvinkääläisin kasvein reunustettu polku sekä japanilainen puutarha, jonka on suunnitellut hyvinkääläis-japanilainen arkkitehti Asako Hashimoto. Hyvin hyvinkääläistä- kasvit on kerätty useamman vuoden aikana hyvinkääläisistä pihoista ja puutarhoista, ja kasvatettu istutuskelpoisiksi Huhdan taimitarhalla. Japanilainen puutarha on pohjimmiltaan hulevesijärjeatelmä, joka on käsitelty japanilaisittain. Toisin kuin hulevesilammikot yleensä, Lounatuulen lammikot ovat aina vesipintaisia. Puiston kivet on kerätty alueelta ja asetettu paikoilleen käsityönä.

 

Hulevesiallas japanilaiseen tyyliin

 

 

Zen-puutarha hyvinkääläiseen tapaan. Kilpikonna-aihe.

Posted with Blogsy

Messuhuuma huipentuu - isot ja pienet, tervetuloa!

Hyvinkään asuntomessut ovat loppusuoralla. Vaikka kesä on mennyt messujen merkeissä, kokonaisuutena olen päässyt helpolla. Kaava oli valmis ja projekti jo pitkällä, kun vajaat kaksi vuotta sitten aloitin työni kotikaupungissa. Osalleni on jäänyt messutyön hedelmien nauttiminen, messuvieraiden kestitseminen ja kaupungin esittely kalvosulkeisin ja kiertokävelyin (tai -ajeluin). Seuraavassa muutama vinkki sinulle, joka vielä harkitset messumatkaa. Päivän aikana ehtii tutustua paitsi messualueeseen myös Hyvinkääseen, Pohjois-Uudenmaan vireään seutukeskukseen.

Asuntoreformiyhdistys ja Yhdyskuntasuunnittelun seura tutustumassa Hyvinkääseen ja asuntomessuihin

Saavutpa Hyvinkäälle autolla tai junalla, aloitat messumatkan keskustasta. Voit nousta ilmaiseen nonstop-messubussiin rautatieaseman läheltä keskustapysäkiltä tai Hangon vanhalla ratapihalla sijaitsevalta messujen pysäköintialueelta. Ratapihalla voit kuvitella, miltä alue näyttää, kun se on muuttunut kahdentuhannen asukkaan vehreäksi keskusta-asuntoalueeksi. Kuvitteluasi helpottamaan olemme kiinnittäneet pysäköintialueen aitaan banderollin, jossa esitellään tammikuussa ratkenneen arkkitehtikilpailun voittotyö.

Petri Rouhiaisen "Suutarin lasten markka" voitti Hangonsillan alueen ideakilpailun. Taustalla Suomen rautatiemuseo.

Messubussissa kuulet iloisten kesätyöntekijä-oppaiden selostuksen siitä, mitä kaikkea Hyvinkäällä voit nähdä ja kokea. Messujen ohella suosittelen tutustumaan Rautatiemuseoon, Taidemuseoon tai vaikkapa Villan Voimalassa esillä olevaan Asumisen vuosirenkaat -näyttelyyn. Talvella palaat sitten hiihtämään Sveitsin puistoon ja ensi kesänä golfaamaan tai retkeilemään Kytäjän monipuolisiin maastoihin.

Messualueella sinut ottaa vastaan (ison messuteltan jälkeen) leluautoista koottu veistos, yksi Suomen kuvanveistäjäliiton jäsenten teoksista. Sen jälkeen huomaat varmasti Rami-rentin nosturin. Se nostaa sinut - tai ainakin seurueesi rohkeimmat - noin kymmenen metrin korkeuteen ihailemaan messualuetta lintuperspektiivistä. Eikä maksa ekstraa.

Messureitin alkupäästä (juuri ennen varsinaisia kohteita) pongaat vielä ensi vuoden messukaupungin, Jyväskylän, pikku kojun ja sen jälkeen turkoosin Hyvinkää-teltan. Viimemainittua et voi jättää väliin, sillä siellä sinulla on tilaisuus pyörittää onnenpyörää (Huikeat Palkinnot) ja saada tietoa Hyvinkään tonttitarjonnasta. Meiltä kaavoituksestakin on päivystys paikalla, tule kaikin mokomin tervehtimään. Pääkaupunkilaiset ovat olleet ihmeissään kuultuaan, että tontiimme maksavat 40000-60000 euroa, ja että tonttiarvonnassa arvotaan vain valintajärjestys - tontteja yleensä riittää kaikille halukkaille.

Kaupungingeodeetti Marko Kankare esittelee Metsäkaltevan tonttitarjontaa

Hyvinkääteltan vieressä sijaitsevat päivän välttämättömät palvelut, bajamajat ja messuravintolat. Jos haluat rauhoittua messupäivän tuoksinassa, suosittelen alacarte-ravintolaa. Alkupalabuffet oli ainakin toissaviikolla mainio ja pöytiin tarjoiltu ruoka maittavaa.

Isovanhempien 150-vuotissyntymäpäivälounas asuntomessujen ala carte -ravintolassa

Ja sitten itse taloihin. Ensimmäisenä näet Aalto-yliopiston puuohjelman Piiritalon, esimerkin minimimittaisesta asunnosta. loma-asunnoksi se olisikin aivan riittävä. Talot kahdesta yhdeksään on ryhmitelty mukavasti oman katuaukionsa ympärille. Joukossa on muutama hirsitalokin, mutta ne sopeutuvat hyvin alueen virtaviivaiseen ilmeeseen. Kiitos koko rakentamisen ohjauksen porukalle! Kukkulan kuninkaana on kohde 6, Kimara Aurinkorinne. Sinne kannattaa jonottaa pelkästään sisältä aukeavan mukavan katuaukionäköalan vuoksi. Kohteessa 9, ValmisJukka Trendo, on yksi alueen parhaista pihoista.

Katuaukio Myötätuulentien päässä. Näkymä kohteen 6 terassilta.

Kohteen 9 piha miellyttää yksinkertaisuudellaan.

Lounatuulentien alkupäässä on oma suosikkini, kohde 10, Lapplin Lumo. Se on messujen pienin ja huokein talo, tiloiltaan yhtä aikaa kompakti ja avara. Avaruutta lisäävät luonnollisesti isot ikkunat, joita alueen taloissa on yllättävän paljon kaikki energiamääräykset huomioon ottaen. Kohde 15, passiivikivitalo 15, on ulkoa kohtalaisen pompöösi, mutta yläkerran valoisa olohuone houkuttelee jos ei muuhun niin isojen perhejuhlien järjestämiseen. Kohteen 16, Hailuoto 168, pihalta löytyy sitten se savusauna, jonka edustalla ex-pääministeri Vanhanenkin poseerasi.

Kohteen 10 ilme on pitkälti talon rakentajapariskunnan käsialaa. Talotehtaat taipuvat asiakkaiden yksilöllisiin toiveisiin yllättävän paljon. Ainakin messuprojekteissa.

Kohteen 15 mahtavalta terassilta voit seurata Lounatuulentien elämää

Kohteet 17-31 sijaitsevat kaikki parhailla paikoilla Vantaanjokilaaksoon päin laskeutuvan rinteen reunalla. Olipa talo yksi-tai kaksikerroksinen, siitä avautuu mukavat näkymät ympäröivään maisemaan ja aina horisonttiin asti. Kohde 17, Villa Isover, on nettonollaenergiatalo ja arkkitehtikilpailun tulos, mieleenpainuvinta siinä on kuitenkin sen asema kadun päätteenä ja talon kainaloon jäävä lähes italialaistyyppinen katuaukio veistoksineen. Kunpa kaupunki lunastaisi edes jonkun näistä mukavista veistoksista! Kohde 21 Kivenherra, häikäisee kuparikatollaan ja valtaisalla rinnemaisemaan avautuvalla lasitetulla terassilla. Rinteen reunaa oleskelussa on hyödynnetty mainiosti myös kohteessa 27, Lammi-Kivitalo Validus Motus.

Kohteen 17 edessä, Lounatuulentien pikku katuaukiolla voit levähtää ja toistaiseksi myös ihailla veistosta. Jäisipä se paikalleen!

Kohde 21 avajaispäivän aamuauringossa

Kotikylpylä kohteen 27 terassilla. Taustalla avautuu Vantaanjokilaakso.

Kohde 25, Lammi-Kivitalo Maja on messujen vetonaula pitkän lehtikuusijulkisivunsa vuoksi. Hieman kirkkomainen sisätila on toki juhlava, mutta parasta kuitenkin on piha. Pihan on suunnitellut talon emäntä, ja siinä on kauniisti sommiteltu niin nurmipintaa kuin tunturirakkaa muistuttavaa kivikkoa. Kivet ovat hyvinkääläistä mustaa gabroa. Ylipäätään alueella on hyödynnetty niin pihoilla kuin puistoissakin paikalta löydettyjä ja rakennustöissä paljastuneita luonnonkiviä.

Kohteen 25 lappihenkinen etupiha. Pikkurakennus taustalla on kesäkeittiö.

Ehdoton käyntikohde on myös kohde 28, Jämerä-Sisu, jonka heavyrockhenkisen isäntäparin harrastukset näkyvät sisustuksessa. Katso ja ylläty!

Kohteen 28 liekkisauna. Sisustuksessa on myösmuita kiehtovia yksityiskohtia pääkalloterraariosta mallinukkeihin ja kotistudioihin

Reitin viimeinen kohde, 31 Honka Lumi, on rapattu hirsitalo. Tähänkö on johtanut kaavoittajien nihkeys hirsi-lookia kohtaan. Minusta lopputulos on kuitenkin loma-asuntomaisuudestaan huolimatta -tai juuri siksi- miellyttävä. Myös tässä kohteessa on erinomainen, rauhallinen ja selkeä piha.

Kohteen 31 piha on yksi messujen taidokkaimmista ja myös ammattilaisten suosikki.

Taloissa jonottelun ja monenmoisen ihmettelyn jälkeen on rauhoittavaa tutustua alueen ylpeyteen, japanilaiseen puutarhaan. Sen ovat suunnitelleet japanilainen arkkitehtimme Asako Hashimoto ja kaupunginpuutarhurimme Terhi Parkkali-Reskola. Kunpa saisimme toteutettua yhtä korkeatasoisia hulevesijärjestelmiä, istutuksia ja kiveyksiä myös muualle Metsäkaltevaan! Japanilaisen puutarhan viereltä löydät myös monipuolisen leikkialueen ja parcour-kentän, jossa nuoret matkaseuralaisesi viivvähtävät varmasti hetken jos toisenkin!

Veljentyttäret jaksoivat ilakoida sadepäivänäkin japanilaisessa puutarhassa. "Minä niin rakastan asuntomessuja" (retkeilyä, herkkuja, sisustuksen ja pihojen yksityiskohtien ihmettelyä, lepotuoleissa löhöilyä jne.) Taustalla messualueen vielä myynnissä olevia tontteja.

Vielä on viisi päivää aikaa (11.8. saakka) piipahtaa Hyvinkäällä, leppoisan kotoilun ja aktiivisen arjen kaupungissa! Tervetuloa ja tule tapaamaan meitä Hyvinkääteltalle! Ja jos messut nyt menivät ohitse, alue jää ja tule kaikin mokomin myöhemminkin vieraaksemme.

Posted with Blogsy

Teno on my mind

Jokakesäinen kalastusmatkamme ajoittui tänä vuonna juhannuksen tienoille. Vesi oli suhteellisen matalalla ja hyttysiä riitti, mutta palasimme silti Tenolta muutamaa kalaa, hyviä aterioita ja hauskoja muistoja rikkaampina.

Lähdimme matkaan Pasilan uudelta autojuna-asemalta, joka on kyllä osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Auton saa nopeasti vaunuun ja kävelyreitti asemalle on ympäristötaiteen ansiosta miellyttävä. Puolen tunnin odotus asemalla sujuu joutuisasti, kun mieltä kiihottavat tulevat kalansaaliit ja muut elämykset. Junassa voi sitten rentoutua virvokkeiden ääressä ja muita lomalaisia tarkastellen. Matkustusmukavuutta lisäävät uusien makuuvaunujen yläkerran hyttien omat suihkut ja vessat. Hyvä, että Kolarin juniinkin nämä kuulemma ovat tulossa (nyt kun VR sai uuden yksinoikeussopimuksensa). Vaikka onhan niissä puna-oranssisissa peilikaapeissa ja lavuaareissa nostalgiset piirteensä.
Ajomatka Rovaniemeltä Paatuksen kämpälle noudattaa tuttua kaavaa: kahvitauko Sodankylän Rollsilla, ostokset Ivalon Prismassa ja lounas Inarin Neste-huoltsikalla Sajoksen vieressä (koska porukan kuopus haluaa pitsaa). Irtautuminen etelän kiireistä alkaa viimeistään Kaamasessa, kun käännymme Karigasniemeen (ja Norjaan) johtavalle tunturitielle. Karigasniemestä eteenpäin on minun vuoroni ajaa, koska mies ei malta olla tarkkailematta jokea ja soutajia. Minulle riittävät vielä tässä vaiheessa jokilaakson komeat maisemat.

Kämppämme on 70-luvun puolivälissä Ruotsin puolelta kuljetettu, uudellen salvottu ja vähitellen tarpeellisin mukavuuksin varustettu lato. Kolmen äijän kämpässä riitti tulisija ja laveri, vuosien (ja naisien) myötä kämppään on ilmestynyt kaasuliesi, jääkaappi ja tiskipöytä. Aamu- ja iltatoimet sujuvat kätevästi puoliksi maahan kaivetussa saunassa, jonka löylyistä kirmaa hetkessä vilvoittelemaan läheiseen kirkasvetiseen järveen.
Tulevaisuuden haaveena on makuuaitta pikku kalastajille ja hang-around-tyypeille, jotka eivät täysin sopeudu tosikalastajien vuorokausirytmiin. Vaikka on myönnettävä, että kolme kesää mukana kulkenut nuori mies jaksaa valvoa kiitettävästi. Kiitos Akkareiden ja iPadin hän malttaa myös olla hiljaa aamulla, kun yökyöpelit yrittävät nukkua ennen seuraavaa koitosta.

 

Soutuajat ja -vuorot rytmittävät päiviämme. Pikkumies ei vielä jaksa istua tuntitolkulla veneessä, joten välillä on pakko keksiä jotain muuta. Suosikkipuuhaa on retkeily ja ongen heitto rannalta isän kanssa, mutta Annekin kelpaa lukuhetkiin, juoksukilpailuihin ja pelikaveriksi. Tänä vuonna suosikkipelejä olivat pokeri ja Badland.
Suosikkisoutuvuoroni on yhdeksästä yhteen, kahteen yöllä. Joukkueemme kokoonpanosta johtuen viikon reissuun mahtuu kolme yösoutukertaa. Aamuvuoroon kello kuusi en koskaan jaksa nousta (kuulun siis hang-around-luokkaan) ja puolenpäivän aikaan soutu on kalojen kannalta aika turhaa puuhaa, vaikkakin maisemallisesti ja lämpötilan puolesta mukavaa.

Mutta se yökalastus! Aloitin Tenonreissuni 90-luvun lopulla, ja hullaannuin heti veneen hitaaseen soljumiseen jylhien tuntureiden reunustamassa virrassa. Aika tuntuu pysähtyvän auringon laskua ja nousua ihastellessa. Ensimmäisinä vuosina vaatetus oli melkoinen haaste, pari vuosikymmentä pidempään joella soutanut mies kun ei uskaltanut antaa airoja minulle (paitsi silloin kun kala vaati hänen huomionsa).
Kymmenen kesän hytistyäni katsoin pätevöityneeni katselijana riittävästi ja vaadin soutuopetusta. Olihan jo harjoitellut soutua melkoisesti Lohjanjärven mökillä ja useissa kirkkovenesoututapahtumissa. Nyt olen jo soutanut monena vuonna ja oppinut tuntemaan jokeakin jonkin verran. On hienoa tuntea virran voima ja kuinka se vaihtelee suvannoista toiseen siirryttäessä. Suosikkini Paatuksen kulmilla on Kylmäsuvanto, jossa virta on vaihteleva ja kiviä mukavasti. Sieltä olemme nostaneet lukuisia harreja, tittejä ja jonkun isommankin kalan.
Tänä vuonna päätin kokeilla myös perhokalastusta rannalta. Muutaman kerran pääsin yrittämään, mutta useimpina päiviä tuuli oli liian kova heittoharjoitteluun. Sain kuitenkin yhden mukavan kokoisen siian, joten eiköhän harrastus jatku myös ensi vuonna. Katsotaan, jos vaikka etelästäkin löytyisi joku hiljainen ja miellyttävä heittopaikka.

Ai, saatiinko kalaa? Kyllä vain, jo toisena yönä (jolloin minulla oli pokerivuoro) miehet saivat karkeasti arvioiden viidentoista kilon kalan. Siitä riitti paikan päällä keittoon, graaviksi ja paistettavaksi sekä kotiin pakastettavaksi. Jo mainitsemani siian lisäksi saimme myös harreja ja tammukoita sen verran, että pysyimme viikon kalaruuissa. Minkä Facebook-kaverini jo liiankin hyvin tietävät. (Heille lupaan, etten raportoi yhtään kalaruokaa ennen ensi kesää.)

Posted with Blogsy