sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Suomirokkia nyt ja vuosien takaa

Juhlavuoden huippuhetkiä: Sielun Veljet Tampereen Pakkahuoneella ja vanhakin nuortui kymmeniä vuosia. Edellisen kerran kuulin Ismoa livenä jotain 20 vuotta sitten Hervannan Bommareissa, tuoreena yhdyskuntasuunnittelun assistenttina. Silloin olin kyllä olevinani ikäloppu kaikkien alakurssien teekkareiden ja arkkareiden joukossa. Tällä kertaa tilanne ja yleisö oli toinen, en totisesti ollut ainoa keski-ikäinen etsimässä nuoruuttaan.

Oli paikalla toki nuorempiakin, kuten tyttäreni, joka EI ollut keikalla vain äidin seurana, vaan koska on kuunnellut Ismoa kaksivuotiaasta saakka. Ja valitsi trumpetin soittimekseen koska se Suomi putos puusta-levyllä kuullosti ihan "norsun ääneltä".

Ismo tai siis Hassisen kone iski tietoisuuteni heti pärjättyään rockin Suomen mestaruuskisoissa. Olin itsekin aiemmin hengaillut ko. kisoissa erään tutun bändin huoltojoukoissa. Kaverini eivät menestyneet, mutta hauskaa oli.

Kesällä 80 sain sitten kuulla Ismoa ja Hassisen konetta livenä Oulun Kuusrokissa. Oikeastaan menimme sinne kuuntelemaan AC/DCtä, mutta minuun, festarinoviisiin, kolahti Hassisen Kone ja Eppu Normaali. Seuraavat viisi vuotta sitten menivätkin Suomi-rockin merkeissä, festareilla ja keikoilla. Mitä niitä nyt oli muita, Ruisrock, Tuomiorock, Rymyrock, Saapasjalkarock. Ja kävihän niitä bändejä myös Hyvinkäällä, pesäpallokentällä, kauppaopistolla, Rantasipissä. Helsingissäkin käytiin, Tavastialla ja Bottalla.

Jonkinlainen huipentuma oli Saimaa-ilmiö Tampereen Kino-Palatsissa. Matka suomirockin mekkaan oli muutenkin ikimuistoinen. Sonckin Tuomiokirkko tuli nähtyä, kun se sijaitsi sopivasti Epe'sin lähellä. Ja Hämeenpuistossa oleva veden voimasta pyörivä kivikuula, joka kovasti nauratti hilpeää ekskursioporukkaamme.

Palatkaamme Pakkahuoneelle. On pakko tunnustaa, että nuoruusvuosilta muistan parhaiten Hassisen Koneen. Siekkarit jäivät jo lasten jalkoihin - kunnes tytär keräsi koko tuotannon.

Ennen keikkaa mietimme, mitä haluamme kuulla: Kanoottilaulu minulle ja Karjalan kunnaat Minnalle. Niitä kuunnellessa muu yleisö unohtui ja oli vain hypnoottinen musiikki. Ikä tuli mieleen vasta yöllä, kun jalkoja särki kaikki se hyppiminen. Oi niitä aikoja!

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis...

... siitä kun katselin kotikaupunkia arkkitehtiopiskelijan silmin. (Surkea aasinsilta vaikka Eppuja fanitankin, kuvat ovat jostain vuoden 1980 ja 1986 väliltä.)

Juna vie ja tuo, isompiin kyliin, opiskelemaan, töihin, takaisin kotiin
Kaivoin jutun kuvat esiin, kun perjantainen työpalaveri pääkadun kehittämisestä palautti mieleen suunnittelualueella lorvitut hetket. Jutun pontimena EI siis ollut tämänpäiväisen Hesarin juttu toimittajan teinivuosista Järvenpäässä. Kuka nyt Järvenpäässä olisi käynyt? Paitsi kerran Casinolla ja kerran ylioppilasillallisilla mutta niitä reissuja en välittäisi muistella (ainakaan kun kohdalle sattui kuskin pesti). Sen kyllä muistan, että Otaniemessä kävi joku taiteilija (Rolf Westphal) kertomassa, kuinka oli suunnitellut ne kummat veistokset Tuusulanjärven rannalle (http://www.art-t.fi/index.php?id=1.)

Mitä olisi kotikaupunkini ilman rataa? Monet varhaiset muistoni liittyvät rataan: makuuvaunun kolinaan, kun se vei perhettäni uuteen kotiin pohjoiseen, kuumiin kesäpäiviin radan varressa, kun palasimme lomilla sukulaisiin. Hämeensillalla seistessäni tunnen vieläkin ratapölkkyjen tuoksun, vaikka, hyvänen aika, ne ovat olleet ikuisuuden betonisia. Teinivuosina lähdettiin junalla ostoksille Helsinkiin, Foorumiin (siihen entiseen, matalaan), Kaisaniemenkadun Pukevaan ja Vuorikadun MicMaciin, josta sai ainoat kunnon farkut. Opiskeluaikana matkat taittuivat nukkumista teeskennellen, jospa konduktööri hyvinkin menisi ohi. Aikaisemmilta työmatkoilta muistan sanomalehden luvun vaikeuden, enkä yhtään ihmettele tabloidilehtien suosiota. Nykyisellä i-aikakaudella erilaisen median kuluttaminen on vaan niin helppoa.

Pääkadulla Tehon Sokoksen, rautakaupan ja ravintolan välistä voi aistia tehdaskaupungin modernin hengen. Vain autot ja liikkeiden kyltit kertovat ajan kulusta.
Kuinka viisitoistavuotiaina odotimmekaan ajokortin saamista! Auto oli pääkadun kuningas ja sitä paitsi lämmin paikka talvipakkasilla. Kesäisin tuttuja oli turha hakea, vasta elokuu ja koulun alku toi mökkivangit takaisin kaupunkiin. Sitä riemua, kun Hämeensillan kaiteilla norkoillessa näki Jonkun. Muutamaa vuotta myöhemmin norkoilu siirtyi parkkipaikoille ja erilaisten hanttihommien myötä kadun varren ravitsemusliikkeisiin. Esikännykkäajalla treffit piti sopia hyvissä ajoin (vaikkapa tutussa levykaupassa) tai sitten vain partioida kaupungilla tarkkaillen, kuka milloinkin oli liikenteessä.

Ahjon korttelin sekalainen näkymä kiehtoi aloittelevaa kaupunkisuunnittelijaa. Tästä näkymästä on jäljellä enää Hopealyhdyn kaareva pääty ja kattolanterni. 

Kotikaupungin nimikkokatu. Kotitaloustunnin ostokset noudettiin Sokoksen takaovesta ja autokoulun bemarit odottivat kadun varrella kuljettajakokelaita.  Muut kuin kantikkaat talot on purettu.
Kotikaupungissa oli aikanaan kaksi osuuskauppaa, itäpuolella Ahjo Centrumeineen ja länsipuolella Teho Sokoksineen. Centrum oli jotenkin hienompi, siellä oli kokolattiamatot ja kahvila. Kuvissa kumpikin tasapuolisesti takapihan puolelta. Tavaratalot tulivat tutuiksi etenkin niiden kahden vuoden aikana, kun jouduin koulun jälkeen odottelemaan takahikiälle suuntaavia linja-autoja. Muita hengailupaikkoja olivat linja-autoasema, Jussinmäki ja kirjasto. Viimemainitun kulmia tuskin enää tunnistaa.  

Näkymä parhaillaan uudistuvaan keskustakortteliin ikkunasta, joka on purettu. Kirjasto jää tästä vasemmalle.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Paluu arkeen

Tokionmatkan ja Lapinvaelluksen jälkeen paluu arkeen on sujunut vauhdilla. Viikkoon on mahtunut niin läksiäiset ja vanhan työhuoneen siivous kuin uuteen työpaikkaan tutustuminen.

Uusi työ on tarkoittanut elämänmuutosta siinä mielessä, että kahdenkymmemen minuutin kävelymatka on vaihtunut kolmen vartin junamatkaan. Aamulla herääminen on ollut kuitenkin yllättävän helppoa, varmastikin talviaikaan siirtymisen vuoksi, ja olen ehtinyt mainiosti seitsemän maissa lähtevään junaan. Kun olen hämmästyksekseni ehtinyt lukea Hesarin jo kotona, olen voinut keskittyä musiikin kuunteluun ja muistilistojen tekoon päivän tehtävistä.

Pääradalla pendelöinti on minulle tuttua eri pituisina versioina. Joskus opiskeluaikana junissa tuntui kovin pitkästyttävältä. Nyt matkat tuntuvat sujuvan peräti nopesti ja ehdin hädin tuskin lukea viimeiset fb-päivitykset.

Antti Manninen hehkutti tänään Hesarissa marraskuuta: kuinka marraskuusta selvittyään selviää kaikesta. Lisään Antin listaan marraskuun hyvistä puolista vielä yhden: Kaupungin Valot. Vaikka ne Suomessa eivät olekaan Tokion luokkaa, ne näkyvät kunnolla vain syksyn ja talven pimeydessä.

Yksikin lyhty ja lamppu riittää kutsumaan sisään, ja kunhan vielä saadaan sateet ja pakkaset, kutsu lämpimään on aina vaan tervetulleempi.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Montellilta Suaskuruun ja takaisin

Reilun kolmen päivän myöhäissyksyinen vaellus on onnellisesti takana ja kotimatka odottaa. Vaikka rinkka painoi kuin synti ja tuuli oli hyydyttää tunturilla, kokonaissaldo on ilman muuta positiivinen. Jaksoin sittenkin.

Illanvirkkuja kun olemme, starttasimme sunnuntaina neljän maissa Vuontisjärveltä kohti Montellinmajaa. Perille pääsimme juuri ja juuri ennen pimeän tuloa, vaikka matkalla oli järjesteltävä kantamuksia uudelleen. Rinkan tasapainottamisessa on kokemattomalla vielä oppimista. Ja pakkausjärjestyksessä myös, ettei rinkkaa tarvitsisi joka tauolla purkaa ja pakata uudelleen. Matkan aikana järjestys parani, mutta ei ehtinyt kolmen päivän aikana hioutua kohdalleen.

Montellinmaja sopi kahden hengen yöpymiseen oikein mukavasti. Takka ehti lämmittää pienen tilan hyvin, eikä lämpötila yölläkään laskenut lähellekään nollaa, vaikka ulkolämpötila laskikin nippa nappa pakkasen puolelle.

Maanantaiaamuna tarkistimme paikallissään: viiden päivän ennuste ei luvannut sadetta eikä kovaa tuulta, joten suuntasimme pohjoiseen kohti Suaskurua. Alkumatkalla aurinko paistoi meitä alempana olevien pilvien yli ja onnistuimme Vuontiskeroa ylittäessämme näkemään koko tunturiketjun Pallastunturilta Ounastunturille saakka. Upea näky.
Suurmaiseman lisäksi saatoimme ihastella jäätyneitä varpuja. Lunta ei ollut satanut paljokaan ja maa olikin valkoisena lähinnä tiivistyneen ja jäätyneen ilmankosteuden vuoksi. Maalämpö piti vielä kivet sulana, joten kulkeminen oli suhteellisen helppoa. Kävelysauvoista oli liukkauden tunnustelussa ja muutenkin suurta hyötyä.

Vuontiskerolta laskeutuessa tuuli alkoi nousta. Keräsimme voimia lounastamalla Lumikurussa, mutta silti (tai ehkä juuri sen vuoksi) Lumikeron ylitys otti voimille. Sitä makemmalta tuntui lasku Suaskurun kodalle. Ei muuta kun nuotio vireille kotakeittiöön ja ruuanlaittoon. Aivan kuten Montellillakin, juoma- ja ruokavesi täytyi keittää. Suaskurun kota onelkoisen suuri: tavaroita oli helppo levitellä mutta toisaalta nuotio ei pystynyt pitämään sitä lämpimänä. Kun kota vielä piti tuulettaa kunnolla savutuksen vuoksi (puut eivät olleet kovin kuivia), yöstä tuli viileä. Pakkasmakuupussista huolimatta jouduin yöllä lisäämään vaatetusta.

Aamulla tankkasimme hyvin ja lähdimme paluumatkalle varhain, olihan tarkoituksena taivaltaa takaisin koko matka Vuontispirtille saakka. Nousujen vuoksi reilun kahdentoista kilometrin matkaan rinkkojen kanssa menisi hyvinkin koko päivä. Ja menihän siihen, taukojen kanssa yhdeksän tuntia.

Alkumatka alkoi suotuisassa säässä ja ensimmäinen kivinen, melko jyrkkä nousu sujui yllättävän helposti. Sitten tuuli alkoi yltyä. Voimakas, puuskittainen sivutuuli oli lähes kaataa kulkijan. Hetken ehdin jo miettiä, että mitähän tästä nyt tulee, mitä jos joudumme jäämään tähän, eihän tähän saa telttaakaan eikä ole edes kenttää. No, koska ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko jaksaa eteenpäin ja ajatella: ei sentään satanut lunta eikä eksymisen vaaraa ollut, koska aina näkyi polkua vähintään kahden tolpan välin verran.

Tuulta vasten puskiessani kuitenkin viimeistään vakuutuin siitä, ettei erämaahan pidä lähteä vähin varustein ja että sää voi muuttua nopeasti ja monta kertaa. Aina on varauduttava pahimpaan, painavan rinkan uhallakin. Syömisestä ja juomisesta on myös pidettävä huolta. Painavan rinkan kantaminen ja kylmyys uuvuttavat, ennen kuin nälän ja janon tunne tulee. Tauko Lumikurussa kuusten suojassa tuntui kotelemuksen jälkeen uskomattoman hyvältä. Jätin taukovillapaidan päälle matkaa jatkessamme, ja kulku muuttui heti mukavammaksi. Päätin ostaa tuulenpitävän toppapuvun heti lun pääsen ihmisten ilmoille. Ikinä en enää halua palella tunturissa.

Ja kuinka ihanalta tuntuikaan, kun viimein saavuimme Montellin majalle ja huomasimme, että piipusta nousi savu. Ihana lämpö! Saimme myös viimein paistaa ne rinkassani painoa kerryttäneet grillimakkarat. Herkullisita maistuivatkin. Makkaroiden ja mustikkamehun voimalla viiden kilometrin lasku Vuontispirtin parkkipaikalle sujui ripästi. Jälleen kerran ajoitus toimi loistavasti pääsimme perille auringonlaskun jälkeisessä hämärässä.

Kyllä sauna Äkäslompolon kämpässä maistui makealta, ja uni sen jälkeen. Kun tänään vielä kävimme Ylläjärven Sagassa hierojalla, olo on mitä mainioin. Rovaniemen Sportiasta löytyi myös se kaipaamani toppapuku.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Keimiön valloittajat

Syksinen vaellus starttasi lauantai-iltana juna-, auto- ja kauppareissujen jälkeen. Noin viideltä aloimme kavuta Jeris-Kittilä tien varresta kohti Keimiötunturia. Huipulle johtava polku löytyi lopulta helposti ja saatoimme jatkaa ilman huolta eksymisestä. Sumukin hälveni jo parkkipaikalla ja ilma alkoi kirkastua.

Saaavutimme huipun kuudelta, puolituntia auringonlaskun jälkeen. Auringon kajo näkyi kuitenkin pilvien yläpuolella, ja jaksoi hieman punata rinnettäkin. Hämärän vuoksi maiseman yksityiskohtia emme nähneet, Jeriskylän valot sentään ja iltatähden. Yhtä kaikki, viidentoista vuoden takainen haave on nyt toteutunut!

Hento llumipeite helpotti paluumatkallla polun näkemistä. Ehdimme laskeutua matkasta noin puolet, ennen kuin otsalamput oli sytytettävä. Ne valaisivatkin hienosti!

Autolla olimme noin puoli kahdeksalta, joten käytimme reilun puolentoista kilometrin nousuun, maisemien ihailuun ja taukoihin sekä paluumattkaan noin kaksi ja puoli tuntia.

Kämpillä ruoka ja uni maittoivat, tänään suuntana Nammalakuru, ei aivan yhtä otollisessa säässä.


sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Viimeinen päivä Tokiossa: Omotesando

Viimeisenä päivänä Tokiossa kävelimme Omotesandon päästä päähän ja vähän enemmänkin. Aloitimme urakan Meiji Jingusta ja päätimme sen Nezun museoon. Noin kahden kilometrin matkalla riitti katseltavaa hääseremoista temppelimaisemamaalauksiin ja muotitaloarkkitehtuurista muotiluomuksiin.

Meiji Jingu -shintopyhättö on perustettu vuonna 1920 Meiji-keisarin (1852-1912) ja keisarinnan, nykyisen keisarin isoisovanhempien muistoksi. Paikalla oli entuudestaan keisarin itsensa perustama puutara.

Shintolaistemppelit ovat elävässä käytössä: näimme parikin hääseremoniaa ja lukuisia perheitä kauniisti pukeutuneine lapsineen poseeraamassa syntymäpäivän tai muun juhlan kunniaksi.

Dior Omotesando, Kazyo Sejima 2004 ja Gyre, MVRDV 2007

Omotesando Hills, Tadao Ando 2005 ulkoa ...

... ja sisältä.

Ote julkisivusta: TOD´s Omotesando, Toyo Ito 2004
Louis Vuitton Omotesando, Jun Aoki 2002 

Ote julkisivusta 2: Prada, Herzog & Meurman, 2003
Collezione, Tadao Ando 1989
Arkkitehtuurin lisäksi muuta elämää kadulta: Paikallisen Elisan eli SoftBankin edessä oli kameroita ja ihmisiä tungokseen asti. Syykin paljastui: kansa odotti kaupan avaamista saadakseen vastajulkistetun iPhone nelosen.

 Andon Omotesando Hills -kauppatalon alakerrassa olevan Kurkku3 -kahvila/ravintolan henkilökunta ei tiennyt työskentelevänsä suomeksi pitkulaista vihannesta tarkoittavassa ravintolassa - mehän näimme kattolampuissakin viitteen kurkkuun. Nuudeliannokset olivat maittavia ja jaksoimme jatkaa arkkitehtuurimaratonia.

Kuikuilin myös näyteikkunoita sillä silmällä: josko vuittoneitten ja pradojen joukossa olisi jotain paikallistakin. Ja löytyihän sitä: jakku Issey Miyaken Pleats Please kokoelmasta. Trendikkäästi elokuun värisenä. http://en.wikipedia.org/wiki/Issey_Miyake

Viimeisimpänä muttei vähäisempänä Nezu-museo Omotesandon päässä (Kengo Kuma 2009). Museo on yksityisen liikemiehen ja keräilijän perustama vuonna 1941, uudisrakennus vain muutaman vuoden takaa. Museossa oli tällä kertaa esillä vanhaa esineistöä, metallitöitä, veistoksi ja kangasfragmentteja sekä erikoisnäyttelynä Kasuga Landscapes: mandaloita ja seinämaalauksia shintolaispyhätöstä. Osa oli peräisin kioton Kasuga Taishasta, jossa huhtikuussa saimme vierailla. Mukava päätös tälle matkalle. Itse museorakennus on hienostunut yhdistelmä eri materiaaleja, sisätila tuntuu jatkuvan ulos kuin ikkunaa ja lasia ei olisi ollenkaan.  Ja puutarha, siellä näimme viimein ripauksen ruskaa.






torstai 13. lokakuuta 2011

Puistoissa ja puutarhoissa

Tanaan ohjelmassamme oli kolme puistoa (puutarhaa): Rikugien Gardens, Koishikawa Korakuen Gardens ja Imperial Palace East Gardens. Keisarillista puutarhaa (tai sen osaa) lukuunottamatta puistot eivat ole ulkomitoiltaan kovin suuria, mutta muurien sisaan mahtuu monta pienoismaailmaa. Vaikka puistot eivat yllakaan kiotolaisten puutarhojen tasoon, tarjoavat ne silti silmaniloa ja mahdollisuuden rauhoittumiseen suurkaupungin vilskeessa.

Rikugien-puutarhan lampi, jonka keskella sijaitsevaa Naka-no-sihma -saarta pysahdyimme piirtamaan

Rikugien-puutarhassa tapasimme paivakotilapsia, jotka vilkuttivat meille iloisesti: "Bye, bye!"
Rikugien-puutarha on peraisin tyypillinen esimerkki Edo-kauden kuuluisista puutarhoista. Sen on perustanut vuonna 1702 shogun Tokugawa Tsunayoshin luottomies Yanagisawa Yoshiyasu, insipiraation lahteena Waka-runouden teemat.  Meji-kaudella puutarhasta tuli Mitsubishin perustajan kakkosresidenssi, mutta vuonna 1938 Iwasakin perhe lahjoitti puutarhan Tokion kaupungille.
Koishikawa Korakuen -puutarhan iiriskentta.
Koishikawa Korakuen-puutarha on peraisin Edo-kaudelta, 1600-luvulta ja avattu yleisolle 1930-luvulla. Tokugawa-klaanin toinen hallitsija, Mitsukuni, viimeisteli taman Tokugawojen Tokion residenssiin kuuluvan kiinailaisvaikutteisen puutarhan. Lampineen ja kukkuloineen puutarha sopii hyvin kavelyyn ja kauniiden nakymien ihailuun.

Viimeinen kohteemme oli keisarillisen puutarhan yleisolle avoin itainen osa. Aluetta ymparoivat vallihaudat ja jyhkeat muurit, joiden raajaamalta alueelta vanhimmat rakennukset ovat havinneet. Keisarillisen palatsin alueelle ei paase.

Matkaa suunnitellessamme toivoimme, etta nakisimme Tokiossa ruskan variloistoa. Tulimme kuitenkin liian aikaisin, ja onnistuimme nakemaan vain yksittaisia punaisia lehtia. Toisin kuin Kioton puutarhoissa, naissa kolmessa puutarhassa on myos paljon eri aikoina kukkivia kukkia, mutta lokakuu on jo niiden kannalta myohainen ajankohta. Saimmekin nyt keskittya rauhassa puutarhojen suuriin muotoihin.
Keisarillinen puutarha. Keskeisella aukiolla on aikanaan sijainnut kokonainen hallitsijan kaupunki. Kuva on otettu niinikaan tuhoutuneen rakennuksen perustusten paalle rakennetulta terassilta. Kuten tasta hyvin nakyy, Tokion puistot ovat tiukasti uusien rakennusten ymparoimia.

Eri istutusten luona selostettiin, kuinka ne on istutettu keisarin tahdosta ja osa jopa omin kasin. Puutarhaa kunnostetaankin kaiksen aikaa. Myos vapaaehtoiset osallistuvat tyohon, mikahan lie puutarhakerho tassa onkaan siistimassa istutuksia.

Keisarillisen puutarhan Nimomaru-osa tupsumantyineen ja korkeine pensasaitoineen toi meille mieleen kiotolaiset keisarien puutarhat.



Ginzaa ristiin rastiin - Sight-Seeing Ginza


Ginza on kuin Mannerheimintie Suomessa - sellainen kuuluu olla kaikissa kunnon kaupungeissa. Tokion Ginzan kaupunginosasta loytyy katsottavaa arkkitehtuurimonumenteista mittakaavattomiin pilvenpiirtajajattilaisiin ja huipputyylikkaista muotiliikkeista perinteita henkivaan kalatoriin.

Dior Building, Kazuyo Sejima

Ystavamme Rion opastuksella loysimme uhanalaiset arkkitehtuurimonumentit taydentamaan metabolismi-katsastustamme. 60-70-lukujen rakennusmateriaalit ja tilat eivat aina vastaa nykypaivan tarpeita ja turvallisuusmaarayksia, mutta toivottavasti nama suojellaan kulttuuriperintona. Onneksi niiden tontit ovat niin pienia, etta toistaiseksi niille ei ole loytynyt tuottavampaa kayttoa.

Shizuoka Press & Broadcasting Offices, Kenzo Tange 1967

Nagaki Capsule Tower, Kisho Kurokawa 1972

Ystavamme Rio ja Juhani miettimassa seuraavaa kohdetta
Paivan arkkitehtuuriosion paatteeksi oli hyva syoda lounasta Tsukijin kalatorin alueella. Taman jalkeen jaksoikin tehda tuliaisostokset. Niin ja kayda Ginzan Junkudo -kirjakaupassa: kuvitettu laitos Genji Monogatarista (japanin opintojen virikemateriaaliksi) ja niin ikaan kuvitettu opus japanilaisita kaloista, niiden kasittelysta ja tyypillisista ruokalajeista. Tiedamme sitten ensi matkalla mita kalaa nyt sitten tulikaan tilatuksi. Kiitos, Rio, karsivallisesta opastuksesta!








keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Paivaretki Kamakuraan

Tiistaina teimme paivaretken Kamakuraan, Japanin varhaiseen paakaupunkiin. Opaskirjan suosituksen mukaisesti jaimme junasta Kita-Kamakurassa (Pohjois-Kamakurassa) ja kavelimme radanvartta keskustaan. Reitti olikin varsin kiinnostava: rata kulki laaksossa, jota myotaileva tien varressa oli pikkukaupunkimaiseen tai takalaisittain varmaan maaseutumaiseen tapaan kaksikerroksisia pientaloja, monissa myos kauppoja, verstaita ym. Aurinko paistoi, ja tiella kulki seka paikallisia etta vaeltajia ja turisteja seudun moniin temppeleihin.

Tien varren temppelit sijaitsivat rataa kohti virtaavien purojen/jokien laaksoissa, rakennukset ja niille johtavat polut nousivat kohti rinteita, maisema kehysti upeasti rakennelmia. Alkumatkan Engaku-ji (1286) ja Meigetsu-in (1160) olivat pienia verrattuna Kamakuran keskustaa lahempana olevaan Kenkho-ji (1253) ja keskustaan elimellisesti liittyvaan Tsurugaoka-Hachimangun verrattuna.


Koululaisjoukko poseeraamassa Kencho-ji:n paaportilla
Tsurugaoka-Hachimangu
Tsurugaoka-Hachimangulta johti komea (ja pitka!) kirsikkapuukuja kaupungin keskustaan. Varmasti upea kirsikankukinnan aikaan. Jatkoimme kavelymaratoniamme kaupungin toisella laidalla olevan suuren Daibutsu -buddhan luo (korkeus 13,4 metria, paino 121 tonnia). Buddhan tekeminen aloitettiin vuonna 1252 ja tyo keski kymmenisen vuotta. 1334 ja 1369 voimakas tuuli rikkoi Buddhan ymparille rakennetun hallin, ja nyt Buddha seisoo tai siis istuu komeasti maisemassa! Sen mahaan olisi paassyt nauttimaan klaustrofobiasta, emme menneet. Kavelyretken pituudeksi tuli reilut seitseman kilometria (ja lisaksi tepastelut temppelialueella). Paluumatkan asemalle teimme sovinnolla bussilla.

Daibutsu - Kamakuran Suuri Buddha
Ulkoilman ja reippailun johdosta illallinen ankeriasravintolassa maittoi, samalla saimme ihailla Japanin jalkapallojoukkueen murskavoittoa Tadzikistanista (8-0).

Tokiosta Jokohamaan - The Four Levels of the Town

Maanantai oli kansallinen vapaapaiva, ja saimme ilon viettaa sen tokiolaisten ystavien kanssa autoillen ja piipahdellen mielenkiintoisissa paikoissa, joihin muutoin tuskin olisimme tulleet menneeksi. Maantason ylapuolella moottoritiella ajellessamme mieleen juolahti, etta Tokio on kaupunki neljassa tasossa.

Articial island in the middle of Tokyo Bay in the end of 10 km tunnel (1st level) under the seabottom

Parade along the main the main street (the 2nd level) of Yokohama China Town. Enjoy the small dragoons celebrating independence of Taiwan!
A view from the Highway to another Highway (the 3rd level) and the Park Hyatt Hotel where Bill and Scarlett enjoyed the Sky Rise View (the 4th Level) over Tokyo in The Lost of Translation.
Mielenkiintoisen paivan lomassa soimme seitseman ruokalajin aterian hienossa kiinalaisessa ravintolassa Jokohamassa: pikkelsia, kevatkaaryleita, hoyrytettyja taytettyja taikinanyytteja (dumplings), ankkapaistia, lettuun kaarittya porsaanlihaa&riisilastuja, risottoa ja jalkiruokana mangokiisselia. Paatimme paivan arkkitehtuurin ulkomuseossa, eraanlaisessa Seurasaaressa, joskin uudemmin taloin.

Naomi and Motoki, どうもありがとうごさいます。