Parasta on Pallas - ja Keimiö hyvä kakkonen!

Torstai 24.3. Keimiöjärvi – Mustavaara

Torstaista piti tulla lepopäivä ja valitsimme helpohkon 21 kilometrin reitin Jerikseltä Keimiönjärvelle ja sieltä edelleen Mustavaaran ja Sammaltunturin kautta takaisin.

Keimiötunturin ansiosta meistä on tullut Lapin hiihtäjiä. Vuonna 1995 tein työn puolesta matkan Länsi-Lappiin. Kiipesimme kollegan kanssa Keimiötunturin rinteelle, katselimme auringonlaskua ja päätimme tulla tunturille uudelleen. Kuusi vuotta myöhemmin matka toteutui. Hiihto oli upeaa ja päätin tulla seuraavana vuonna uudelleen, tällä kertaa perheen kanssa. Sen jälkeen olemme tulleet joka talvi lukuun ottamatta sitä vuotta kun Pallas-hotellin keittiö paloi ja jouduimme evakkoon Ylläkselle.   

Keimiöjärven päivätuvalla tapasimme äidin ja tyttären kahden villakoiran kanssa. Villakoirilla oli tuuhea otsatukka ja fleecetossut. Pienempi niistä matkusti osan matkasta repussa.

Ylitettyämme tuntureiden reunustaman, jylhän Keimiöjärven vastatuulessa etenimme hyvää vauhtia aina Mustavaaralle saakka. Porokämpän seinustalla oli melkoinen rivistö suksia, joten tyydyimme syömään eväät kämpän oven suussa. Paikka on yllättävän suojainen ja lämmin ollakseen kuitenkin suhteellisen korkealla. Porokämpältä jatkoimme sivutuulessa pitkin Sammatunturinlaatasta ja lopuksi laskimme, jo kolmannen kerran tällä matkalla, pitkän ja jyrkän mäen Jerikselle. Kerta kerralta lasku maistuu makeammalta!  

Perjantai 25.3. Sarvijärvi – Nammalakuru – Laattanjänkkä

Tuulinen ja kylmä sää sai meidät lykkäämään Pallastuntureiden ympäri hiihtoa. Nyt retkeä ei enää voinut siirtää: edessä olisi jo viides hiihtopäivä, eivätkä voimat enää seuraavana päivänä riittäisi. Aloitimme hiihdon Pallas-hotellin edustalta. Tuulen vuoksi emme suunnanneet tuntureille, vaan laskimme Pahaankuruun. Lumi oli kuitenkin niin kovaa, ettei kevyillä suksillamme voinut mitenkään jarruttaa. Niinpä irroitimme sukset ja kävelimme rinteen alas. Niin oli jäljistä päätellen tehnyt moni muukin.

Pallastuntureiden itäpuolta kulkeva reitti oli vastatuulesta huolimatta kohtuullisen suojainen. Pidämme muutenkin tästä ladusta, jonka profiili on vaihteleva ja näkymät tuntureille komeat. Pysähdyimme Sarvijärven laavulla ja sytytimme nuotion perässä hiihtävien iloksi. Makkaramme olivat jääneet majapaikkaan, mutta saimme kuitenkin katsella tulta ja lämmitellä hieman.

Reitti laavulta Nammalakurun "risteykseen" on enimmäkseen alamäkeä. Lepuuttelu olikin tarpeen, sillä Nammalakurulle johtava latu oli ajettu vain moottorikelkalla. Nousu oli varsin haastavaa kapeaa ja epätasaista uraa pitkin. Onneksi sentään vieressä, lumikinoksissa maalauksellisesti kiemurteleva puro ilahdutti silmää. Nousun viimeisellä osuudella puurajan yläpuolella alkoi tuulla aivan hirmuisesti. Onneksi matkaa ei ollut montaa sataa metriä, muuten kasvot olisivat jäätyneet. Toivoimme toden teolla, että Nammalakurun kotakahvila olisi auki!

Toiveemme toteutui, ja pääsimme lämpimään juomaan mehua. Kotakahvila oli ollut muutamana viime vuonna kiinni, kun sitä pitänyt vanha rouva ei enää jaksanut pitkää kelkkamatkaa tunturiin.  Hänen aikanaan kahvila oli todellinen vetonaula tyttärilleni, jotka mehun, munkkien ja lettujen houkuttelemana jaksoivat kivuta tunturiin. Nyt lettuja ei enää saanut, liekö syynä kiristyneet elintarvikemääräykset. Mehu kuitenkin oli edelleen hyvää.  

Lämmiteltyämme kodalle tarkenimme laskea vastatuuleen viisi kilometriä aina Kortevuoman ladolle saakka. Ladon oven suussa olemme nauttineet monet eväät, milloin auringonpaisteessa, milloin lumisateessa. Paluumatka Pallakselle alkaa Sieppikeroa sivuavalla nousulla ja tämän jälkeen seuraa noin neljän kilometrin tasainen osuus Pallastuntureiden länsireunalla. Tällä osuudella muistan aina, kun Maija kerran lauloi koko paluumatkan. Vasta perillä näin, kuinka hänen kantapäänsä olivat aivan verillä – tyttönen oli laulanut ylläpitääkseen hyvää mieltä kivusta huolimatta!

Tänään eteneminen oli takaa sivusta puhaltavan tuulen ansiosta kohtuullisen helppoa. Lähes tuota pikaa yhytimme Pallaksen kympin ladun, jota pitkin saavuimme takaisin hotellille. Ei kuitenkaan hetkeäkään liian aikaisin: autoon istui tyytyväinen, mutta lopen uupunut parivaljakko. 29 kilometriä oli tänään tuntunut tavanomaista pidemmältä.  

Tunturissa tuulee

Tiistai 22.3. Särkitunturi-Juuanrova

Säätiedotus lupasi lämmintä säätä, juuri sopivaa päivää Särkitunturin retkeen. Aloitimme matkan hiihtämällä Särkijärven majoilta järven yli.  Latukone ei ollut ajanut reittiä ainakaan kahteen päivään. Särkitunturille on nousua hieman yli 200 metriä, ja käytimmekin neljän ja puolen kilometrin matkaan aikaa lähes tunnin. Aika kului rattoisasti erilaisten otusten jälkiä katsellessa. Jäniksen ja oravan jälkien lisäksi näimme erilaisia pienempiä jälkiä. Osa oli mennyt tasatahtia käpälät vierekkäin ja osa vuoroaskelin. Osalla näkyi hännän jälki askelten välissä.

Särkitunturin laella tuuli kovaa. Kodan ovensuusta löysimme suojaisan paikan eväiden nauttimiseen. Samalla saatoimme kirjaimellisesti katsella tuulta, joka kiidätti irtolunta vinhaa vauhtia. Näkyvyys oli tänä aamuna erinomainen. Tunturille noustessa ja sen laelta näimme kaikki Länsi-Lapin tunturialueet: pohjoisessa Pallas-Ounastunturit, koillisessa Sammaltunturin ja Keimiötunturin, idässä Levin, kaakossa Ylläksen ja lännessä Oloksen.

Lasku Sammaltunturilta Kuusikonmaalle on sopivalla kelillä seudun parhaita murtomaasuksi-alamäkiä. Latu kurvailee metsän suojassa ja pienten vastamäkien ansiosta vauhti pysyy kohtuullisena, varsinkin kun latu on sopivan pehmeä. Jääkelillä kokemus on toki toisenlainen. Kuusikonmaan kämppä sijaitsee kylmässä notkelmassa, joten pysähdyimme sinne vain hetkeksi.

Juuanrovalle kavutessa vilun tunne hävisi. Tästä osuudesta pidämme erityisesti kauniiden mäntyjen ja niiden välistä avautuvien maisemien vuoksi. Nousun yläpäässä tapasimme päivän ensimmäiset vastaantulijat. 150 metrin nousun jälkeen lasku maittoi ja sitä riittikin melkein viisi kilometriä. Puolivälissä pysähdyimme Juuanrovan majalle, jonka takassa kelpasi paistaa makkaraa.  Viimeinen lasku ja Särkilompolon ylitys Särkijärvelle sujui nopeasti. 21 kilometrin urakka sai rivakan lopun. Kuinka sujuvaa hiihto onkaan myötätuulessa ja ajetulla ladulla!

Keskiviikko 23.2. Mäntyrova – Pallas – Mustavaara

Tänään söisimme lounasta Pallas-hotellissa. Kolmenkymmenen kilometrin retki alkoi vajaan kymmenen asteen pakkasessa. Luisto oli erinomainen ja lähes kiidimme Mäntyrovalle. Alamäet sai laskea lähes sauvomatta, kun toissapäivänä samalla ladulla piti lykkiä ehtimiseen. Mäntyrovan tuvalla kamiina oli lämpimänä. Edelliset kävijät olivat tehneet tulen ja pyysivät vieraskirjassa lisäämään puita seuraaviakin tulijoita varten. Tuvalle osui samaan aikaan kaksi veteraanihiihtäjää. Heille tämä oli kahdeskymmeneskuudes Pallaksen hiihto. Vaimot olivat Ylläksellä: "Näin kaikilla on A-luokan matka."

Aamun helpon hiihdon jälkeen nousu Pallakselle sujui kevyesti. Silti hotellin ilmestyminen puiden seasta ilahdutti mieltä. Kuinka monta kertaa olemmekaan kivunneet samoja mäkiä viimeisillä voimilla! Vaikka viime aikoina olemme majoittuneet Jeriskylässä, olemme kuitenkin joka vuosi käyneet hotellilla vähintään juomassa virvokkeita ja nauttimassa baarin ikkunoista avautuvasta lumoavasta maisemasta. Nyt herkuttelimme kermaisella poro-suppilovahverokeitolla.

Paluumatka Jerikselle alkoi kunnon alamäellä. Aurinko oli lounaamme aikana mennyt pilveen ja viiden kilometrin laskun aikana tuli lähes kylmä. Nousujen alkaessa minusta tuntui, että voimani olivat jääneet Pallaksen lepotuoleihin. Kesken päivän ei ehkä kannattaisi pitää kahden tunnin pausseja, olivat maisemat kuinka hienoja tahansa. Mustavaaralle kavutessa lihakset sitten lämpenivät. Pysähdyimme pikaisesti juomaan mehua. Silti Sammaltunturin viertä puhaltava puuskittainen tuuli tuntui kylmältä. Pilvien lomasta pilkahtelevan auringon hopeoimat pilvenreunat ja tuntureiden rinteet viimeistelivät arktisen tunnelman.

Lasku Jerikselle oli nautittava, mutta vielä nautittavampi oli sauna, jonka jälleen kerran tunsi ansainneensa.   

Jerisjärven maisemissa

Sunnuntai 20.3. Sammaltunturinlaatas

Saavuimme Jerikselle kahden aikaan iltapäivällä. Tunnin kuluttua olimme majoittuneet, purkaneet tavarat ja varustautuneet hiihtoa varten. Tuttuun tapaan lähdimme kipuamaan kohti Sammaltunturia. Pakkasta oli noin neljä astetta ja aurinko lämmitti mukavasti selkää. Oloni tuntui aluksi hieman huteralta, liekö syynsä kiireisellä työviikolla, vajaaksi jääneillä yöunilla ja hektisellä tavaroiden järjestelyllä. Rauhallisesti edeten pääsimme kuitenkin perille.  

Sammaltunturinlaatas on 235 metriä Jeriskylää korkeammalla. Sieltä avautuu upea näkymä kohti Pallastuntureita, vaikka tällä kertaa ohut pilviharso himmensi näkyvyyttä. Maisemaa ihailtuamme ja pakolliset kuvat näppäiltyämme käännyimme takaisin. Kyllä nyt kelpasi laskea, kolme ja puoli kilometriä lähes yhtäjaksoisesti. Noin kahdessa kymmenessä minuutissa olimme perillä, kun menomatkaan oli mennyt lähes tunti. Ensimmäisen päivän saldo: seitsemän kilometriä.

Maanantai 21.3. Mäntyrova – Vuontiskoski – Torassieppi

Yhdeksältä aamulla suuntasimme kohti Mäntyrovaa. Lämpömittari näytti lähtiessä nollaa, latu toki oli paljon kylmempi. Kun ladulla vielä oli hienoisesti uutta lunta, suojasään voide keräsi aavistuksen verran jäätä suksen pohjaan. Vastaan tulleen latukoneen jäljiltä luisto parani huomattavasti. Lehtirovan reunalla pysähdyimme katselemaan tuttua maisemaa kohti Pallastuntureita ja hotellia, jonka katto erottuu juuri ja juuri puurajan yläreunassa. Täältä käsin on helppo vakuuttua siitä, ettei mahdollinen uusi hotelli saa nousta yhtään korkeammalle.  

Pidimme ensimmäisen evästauon Mäntyrovalla. Kämppä tuntui mukavan lämpimältä, ja vieraskirja paljastikin ranskalaispariskunnan yöpyneen siellä. Kun jatkoimme matkaa Torassiepin suuntaan, aurinko alkoi paistaa ja aamun hieman nihkeä keli muuttui luistavaksi.

Niin Lehtirovalla kuin Mäntyrovallakin maasto on vaihtelevaa ja kumpuilevaa. Hoikat kuuset, pyöreät, vankat männyt ja hopeiset kelopuut ilahduttavat hiihtäjän silmää. Reitin kohokohta on Vuontisjärven Tammensuu, jonka sillalta sopii ihailla Vuontiskosken lumipeitteisiä kiviä ja saarekkeiden välissä kiemurtelevaa vettä. Tästä eteenpäin matka jatkuu loivana alamäkenä aina Torassiepin Loma-Pallakselle saakka, missä nautimme munkkikahvit niin kuin aina ennenkin.

Neljäs ja viimeinen etappi takaisin Jerikselle tuntuu melkein urbaanilta. Latu on avara ja liittyy maantien varressa Olokselta tulevaan valaistuun reittiin. Maasto on suuren osan matkaa varsin vaihtelevaa, vuoroin nousua ja vuoroin laskua, vähän niin kuin Paloheinän vitosella. Metsäkin on tiheämpää ja puut suurempia kuin rovilla. Juuri ennen Porokauppaa olevassa huikeassa alamäessä jouduimme tällä kertaa pysäyttämään vauhdin kesken kaiken ladulla toikkaroivan poron vuoksi.

Matkan loppuosuus porokaupalta Jerisjärven ylitse sujui nautiskellen. Kuinka monta kertaa olemmekaan puskeneet kohti hotellia vastatuulessa ja lumisateessa! Innostuin jopa luistelemaan. Nykyisin pysyn jo rytmissä ilman että vauhti kiihtyy koko ajan. Sääret kuitenkin puutuvat nopeasti, enkä pysty luistelemaan yhtäjaksoisesti paria sataa metriä enempää. Kolmen aikaan olimme perillä Jeriskylässä. Aurinkoisen ja juuri sopivan lämpimän sään ansiosta 31 kilometriä tuntui tänään yllättävän lyhyeltä.

Yöjunalla pohjoiseen

21: 05 Kevättalven kohokohta alkaa mukavasti Kolarin junan ravintolavaunussa. Mies on pitänyt huolen siitä, että ehdimme varaamaan pöytämme ensimmäisenä. Ikkunasta on mukava katsella junaan kiirehtiviä lapsiperheitä, eläkeläisseurueita ja venäläisturisteja pakaaseineen.

 Aloitin matkailun yöjunissa neljän kuukauden ikäisenä. Matkustimme junalla Hyvinkäältä Rovaniemelle ja edelleen bussilla Pelkosenniemelle, uudelle kotipaikkakunnalle. Äidin mukaan matka meni muuten hyvin, mutta maito happani ja minulle tuli julmettu nälkä. Rovaniemen linja-autoasemalla oli onneksi ystävällisiä tätejä, joilta saimme uutta maitoa pulloon.

Nykyisin matkaamme kaksi kertaa vuodessa lomalle pohjoiseen, talvella hiihtämään ja kesällä kalastamaan. Kummassakin tapauksessa ravintolavaunussa on aivan erityinen lomatunnelma. Aikuiset ovat iloisia, lapset innoissaan. Kaikilla on yhteinen päämäärä, valkoiset ladut ja rinteet.

21: 18 Tänään meillä on matkassamme jännitysmomentti. Kolmen äänekkään herran seurue rysähti taaksemme ja vaikuttaa jo valmiiksi kovin vauhdikkaalta.

21:23 Nyt lähdettiin! Viereisessä pöydässä noin puolivuotias vesseli läpsyttää pöytää ja aloittaa kohta iltapalansa. Kärsimättömyys on ilmeinen: Muussaa, isä, äkkiä se banaani!

21: 28 Vauhtimiesten vauhti alkaa hyytyä ja ravintolavaunun myyjä ehdottaa heille siirtymistä istumapaikoille tai omaan hyttiin. Eivät kuulemma muista hyttiään. Konduktööri tulee kohta ja auttaa, sanoo myyjä. Toivottavasti tulee mahdollisimman pian.

21:36 Vaunu alkaa täyttyä ja tiskillä on havaittavissa lievää jononmuodostusta. Vauva sai pöytäänsä kavereita, toisen samanmoisen isoäitinsä ja isonveljensä kanssa. Vauhtimiehet vetävät sikeitä.

21:40 Ravintolavaunu on täynnä.

21:45 Myyjä herätti nukkuvat vauhtiveikot, jotka lähtivätkin yllättävän säyseästi. Tilaahan tarvittiin pikkuisille asiakkaille, jotka tulivat iltapalalle. Hyvin toimittu nuorelta naiselta, eikä konduktöörejä tarvittu.

21:47 Saimme pöytäseuraa, naapuripöydän vauvelin isovanhemmat.  Katselimme Keravan asemalla olevaa lunta, mistä sukeutui keskustelu Keskuspuiston tämän talven erinomaisista hiihtomahdollisuuksista. Parhaat, jopa erämaamaiset ladut löytyvät kuulemma Vantaankoskelta länteen. Niin kaukana me emme ole käyneet.

21:55 Pikkuneiti, tytöksi hän paljastui, alkaa saada tarpeekseen banaanista. Isä on osoittautunut melkoisin sitkeäksi syöttäjäksi, onhan operaatio kestänyt jo puoli tuntia.

22:00 Tyttö toivottaa isovanhemmille hyvää yötä. Äiti lähtee mukaan. Myös muut lapset alkavat siirtyä hyttejä kohti.

22:06 Pöytäseurue vaihtui. Viisivuotiaat nuoret herrat, Lauri ja Tuomas, odottavat malttamattomina jäätelötilaustaan. MITÄHÄN se mahtaa olla. Ehkä yllätysjäätelöä? Leipuri Hiivan tekemää jäätelöä. JOO!

22:09 Jäätelöt saapuivat ja rauha palasi maahan. Samalla aloitetaan korttien kirjoittaminen. Täytyyhän kavereille kirjoittaa, että ollaan JUNASSA. Pojilla on siskotikin, kahdeksan ja yhdeksän vuotiaat. Mukavaa reissata kaveriporukassa.

22:20 Pojat lähtivät, isät jäivät.

22:29 Riihimäki. Viereemme tulee kaksi bisnesmatkailijaa. Oi voi, lennot ovat alvariinsa myöhässä, takseja ei saa. Ohjelma on rankkaa. Pohkeet tulevat kipeiksi kävelystä.   

22:35 Mekin lähdemme nukkumaan.

Mökkielämää

Tulimme viikonlopuksi mökille, pitkästä aikaa. Tänä talvena mökkeily on jäänyt vähemmälle, pakkasten vuoksi ja sen takia, että hiihtoladut ovat Helsingissä olleet niin hyvät. Tänään aurinko paistoi ja hanki järvellä oli juuri sopiva nautiskeluhiihtoon.

Vanhempani eivät nuorempana välittäneet mökkeilystä. Äidin mielestä ei ollut mitään järkeä mennä lomalla askeettisiin oloihin. Osasyy oli varmasti myös siinä, että lomia vietettiin paljon Hyvinkäällä sukulaisissa. Tai sitten tehtiin automatkoja ympäri Suomea ja ulkomaillekin.

Vierailimme toki ystäväperheiden mökeillä. Parasta oli saunominen ja uiminen muiden lasten kanssa. Kuusikkorannoilla hyttyset kiusasivat, mutta grillimakkara ja limsa korvasivat pikku ikävyydet. Kesän 1972 muistan erityisen hyvin. Oli lämmintä ja uimme viisi tai kymmenenkin kertaa päivässä. Lauantaina 8.7. mökkireissu päättyi rajuun ukonilmaan. Vanhemmat huolehtivat: Pois ikkunoiden edestä, mahdollisimman kauas sähkölaitteista ja hormeista! Järven yllä leimuavaa salamointia ei kuitenkaan voinut olla katselematta. Komeaa! Kun myrsky viimein loppui, lähdimme kotia kohti. Matka keskeytyi lukuisia kertoja teille kaatuneiden järeiden puiden takia. Myrsky onkin jäänyt historiaan Puumalan rajumyrskynä.

Parikymppisenä kesiin kuului mökkireissuja kaverijoukon kanssa. Joskus mentiin kavereiden vanhempien mökeille, joskus vuokrattiin mökki joltain leirintäalueelta. Automatkat ruuhkassa kuuluivat elimellisesti näihin reissuihin, samoin pysähtymiset erilaisissa kuppiloissa ja virvokejuomaliikkeissä. Perillä saunottiin, uitiin, kalastettiin ja paistettiin suunnattomia saaliita nuotiolla. Onneksi oli ostettu myös makkaraa.

Mökkielämä rauhoittui lasten myötä. Appivanhempien mökille oli matkaa viitisensataa kilometriä, mutta silti sinne ajettiin monta kertaa kesässä. Ajomatkan rasitukset unohtuivat, kun sain lukea romaaneja ja paistatella päivää lasten juostessa isovanhempien perässä. Puhumattakaan saunan ja kesäisen sateen tuoksusta!

Nykyinen mökkipaikkamme hankittiin vuonna 1999. Tontin etsiminen oli kiihkeä, mutta nopea prosessi. Parin viikonlopun ajan luimme lehti-ilmoituksia ja etsimme mökkiä Länsi-Uudenmaan järviseudulta. Ensimmäinen kohde osoittautui toivottomaksi, toinen jo kiinnosti, mutta myöhästyimme tarjouskilpailusta. Kolmannella kerralla tärppäsi: valmis saunamökki, paikallisen rakennusmestarin tekemä. Poikkeuslupa uudisrakennukselle oli valmiina. Bonuksena tontilta löytyi vanhoja omenapuita ja viinimarjapensaita, jotka oli istutettu viisikymmentäluvulla palaneen huvilan raunioihin. Tytöt tutkivat tonttia ahkerasti ja perustivat mökkilogisen museon tontilta löytämistään vanhoista esineistä.

Saunomisen ja uimisen lisäksi mökkielämääni kuuluu vuodenaikojen seuraaminen. Keväällä on mukava katsella luonnon heräämistä ja suunnitella puutarhatöitä, jotka kyllä enimmäkseen ovat kivien siirtelyä ja kukkapenkkien rakentamista. Keittiöpuutarhaa ilmansuunnat ja maaperä eivät suosi. Luovutin jo ensimmäisenä kesänä, kun perunanvarret kasvoivat kaksimetrisiksi kurottaessaan kohti aurinkoa. Sen jälkeen olen keskittynyt siistimään pihaa ja polkujen varsia sekä siirtelemään tontilla jo olevia, muinoin istutettuja kasveja paikasta toiseen. Sammaleiset kallioseinämät, kivet ja saniaiset luovat tontista japanilaisen puutarhan lähes ilman vaivannäköä.

Kesän kruunaavat, totta kai, valoisat yöt, lempeä vesi ja hiljainen soutelu järvellä. Puolentoista tunnin pendelöinti töihin kannattaa, kun aamulla voi pulahtaa uimaan yhtä aikaa aamuauringon kanssa. Syksyn tullessa värit vaihtuvat, ilma tulee kuulaammaksi ja kalat uivat verkkoon hanakammin. Marjojen ja sienien keruuta harrastamme vain muodon vuoksi, tiheällä mökkialueella keräilijöitä on yllin kyllin. Muutama kerta metsään on kuitenkin päästävä. Talvella upeinta on herätä yöllä, mennä ulos kuutamossa tai tähtien tuikkeessa ja kuulla huuhkajan huhuilevan.

Mennään metrolla!



Iida metrossa



"Annen paikka", kertoi veli tyttärensä Iidan, viisi vuotta, huudahtaneen, kun näki televisiossa raitiovaunun. Toden totta, ennen joulua Iida ja Viivi-sisko kävivät Helsingissä. Raitiovaunut olivat jääneet pikkutytön mieleen, vaikkemme silloin niillä kulkeneetkaan. 

Liikennevälineet ovat kiinnostavia. Lukuisat pikkulapset ja isommatkin opettelevat autojen ja lentokoneiden merkkejä. Liikennevälineet ovat usein edustaneet uusinta tekniikkaa, kiehtovaa ja pelottavaakin. Samalla liikennevälineet ovat vieneet meitä aina vain nopeammin ja nopeammin uusiin paikkoihin, kaupunkeihin ja maihin. Vastaavasti vieraat kulkuneuvot herättävät uteliaisuutemme: Mistä ne tulevat, kuka niillä matkustaa? Muuta syytä en keksi siihen, että pikkutyttönä vietin naapurinpoikien kanssa tuntitolkulla aikaa viitostien varrella rekisterinumeroita muistiin kirjoittaen.   

Sain tuntuman liikennevälineiden käyttöön, kun perheemme muutti 60-luvun alussa Pohjois-Suomeen. Lomamatkat mummolaan Hyvinkäälle sujuivat yleensä junalla. Vielä nykyäänkin nukahdan yöjunan kolkkeeseen ja keinahteluun nopeasti.

60-luvun puolivälin jälkeen meille ostettiin auto. Lomamatkat tulivat nyt monipuolisemmiksi, kun matkalla mummolaan oli mahdollisuus pysähtyä ja katsella nähtävyyksiä. Mieleeni ovat jääneet parhaiten lukuisat uimarannat, kirkot ja nakkikioskit. Ja se, että eväspaketti oli avattava noin vartin kuluttua siitä, kun auto lähti liikkeelle. Kananmunaleivät olivat parhaita.

Oppikouluaikana tein koulumatkat bussilla. Matka kesti puoli tuntia, ja sen aikana ehti hyvin tehdä läksyjä ja kuunnella radiota. Uutiset ja aamun peili, urheilua ja musiikkia, mitäpä muuta tuolloin radiosta olisi tullutkaan. Läksyjen tekoon jäi muutekin hyvää aikaa, kun bussi tuli aamulla puolisen tuntia ennen koulun alkua ja vastaavasti lähti tunnin tai puolitoista koulun päättymisen jälkeen. Kirjasto ja sen lukusalit tulivat enemmän kuin tutuiksi. Myöhemmin, kun taskurahaakin oli, aikaa tuli kulutettua myös kaupoissa. Linja-autoaseman kahvila valitettavasti lopetettiin juuri tuolloin.

Lapsena matkoilla usein odotti pysähtymistä tai perille pääsemistä. Nykyisin matkustaminen, tai oikeastaan matkalla oleminen, on rauhoittavaa. Pitkillä juna- tai bussimatkoilla on mukava vain olla, katsella ikkunoista, lukea kirjoja tai katsella kanssamatkustajia. Töiden tekeminenkin, rauhassa, tuntuu ylellisyydeltä.

Tänä viikonloppuna veli tuli tyttärineen uudelleen Helsinkiin. Ratikka-ajelu oli ilman muuta tehtävä. Keskustassa mieleen juolahti: Mitä jos mennään kummitädin luo? Joo, mennään! Ajan säästämiseksi vaihdoimme metroon. Ensin se tuntui pelottavalta: Hui, joudutaan maan alle. Pikku jännitys vaihtui kuitenkin nopeasti mielenkiinnoksi. Ollaanko me nyt maan alla vai kellarissa? Tuolla näkyy kattoikkunasta taivas! Milloin alitetaan meri? Paluumatka oli tarkoitus tehdä ratikalla. "Eikä, mennään metrolla", pyysi Iida. "Ei kun ratikalla", vaati Viivi. Ei hätää, joukkueemme jakautui kahtia. Metrojoukkue oli nopeampi, vaikka käytti ratikkaa liityntäliikenteessä.

Tänään oli suunnitelmissa uusi retki kaupungille, tällä kertaa Merisatamaan ihailemaan auringonpaistetta. "Mennään metrolla", pyysi Iida-tyttönen, mutta oli ihan tyytyväinen ratikkamatkaankin. Paluumatkalla sitten olikin jo pakko vaihtaa metroon, edes pariksi pysäkinväliksi. Kaupunkisuunnittelun ammattilaisena en voinut olla pohtimatta: Mitä me aikuiset voisimme tehdä, että lasten luontainen innostus joukkoliikenteen käyttöön säilyisi läpi elämän?