Pandemiaakin enemmän kotirauhaamme järkytti kevään huhu: Tenojoen kalastussääntöä ollaan kiristämässä entisestään eikä lohta saisi kalastaa lainkaan.
Ensi reaktio Juhanilta: "Ei sitten mennä ollenkaan." Minä: "Mutta voisihan sitä huvikseen soutaa, maisemia katsella ja pyytää harreja." Ei vakuuttanut kalamiestä. "Mitä niillä pikkukaloilla p...le". Vaikka niitä pikkukaloja olemme vuosia syöneet paikan päällä suurella halulla. Mutta se näky, että ei voi edes yrittää kuningaskalaa, se oli kalamiehelle liikaa. Turhaa oli selitellä, että vaikeaa on kalastaa jos kalaa ei ole ja että nyt sentään annetaan lohikannalle mahdollisuus toipua. Murinaa: "Norjalaiset kumminkin verkottaa suistossa." Totta tai ei.
Vaan sitten tuli kesäkuu. Istuimme saunan terassilla järveä ja vihertyviä koivuja katsellen. Mieleeni tulivat tunturikoivikot. Mielikuva oli niin vahva, että tunsin sieraimissani pohjoisen koivikon ja puolukkakankaan tuoksun. Leppeä järvimaisema vaihtui silmissäni jylhäksi jokilaaksoksi. Kaipuu suorastaan viilsi sydämessä. Eikö nyt kuitenkin lähdettäisi?
Hetken kuluttua olimme junalippuja tilaamassa. Juhannuksen jälkeen sunnuntaina lähtisimme, tuttuun tapaan, ja paluu hyvissä ajoin ennen toista koronarokotustani. Ilmeisesti muilla oli sama mielessä, koska sunnuntain junat olivat loppuunmyydyt. Maanantaiksi sentään saimme liput, ja sunnuntaiksi paikat paluujunaan. Neljä vuorokautta Tenon maisemissa kuluisi varmasti ja ruokaa saisi kaupasta.
Kun lupakauppa muutamia päiviä myöhemmin aukesi, saimme ostettua tarpeelliset rantakalastusluvat. Samalla kirkastui, että mahdollista olisi vain perhon heitto ja sekin hyvin pienillä perhoilla ja koukuilla ilman minkäänlaisia apupainoja. Minulla perhovapa oli entuudestaan, joskin koko lailla käyttämätön, nyt sellainen hankittiin myös Juhanille. Kalastin -kaupan ystävällinen omistaja antoi meille lyhyen heitto-opastuksen Hesperian esplanadeilla.
Sää helli meitä koko neljän päivän matkan ajan. Aurinko paistoi, oli lämmin ja tuuli sen verran, että hyttysistä ei ollut juuri haittaa. Kalastuksen kannalta ei tietenkään mikään huippuilma. Emme siis tiedä, johtuiko vaatimaton kalansaalimme (muutama tärppi, kaksi syömäkalaa ja pari pikkuista, jotka päästimme takaisin jokeen) puutteellisista taidoista vai sääolosuhteista.
Mutta se joki. Teno.
Kun soutuluvat koskevat koko jokiuomaa, rantaluvat koskevat vain sitä puolta, jolle lupa on ostettu. Meidän tapauksessa siis Suomen puolta. Ainakaan vielä kesäkuussa norjalaiset eivät myyneet lupia Tenolle lainkaan. Tästä huolimatta päädyimme siihen, että käyttäisimme venettä paikasta toiseen siirtymiseen.
Ja se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Ajoimme moottorilla ylävirtaan ja soudimme pikkuhiljaa alavirtaan heittopaikalta toiselle. Aluksi tuntui oudolta soutaa virtaa pitkin, kun lohta soudetaan venettä virtaan nähden poikittain alaspäin laskien. Virran voima tuntui silti. Upea tunne.
Meillä oli tavalliset pitkävartiset saappaat, joten emme pystyneet kahlaamaan virrassa. Sen sijaan heittelimme rantakivikolta ja kallioilta. Välillä tuuli haittasi harjaantumatonta, mutta illan mittaan yleensä tyyntyi ja heittoa pystyi kunnolla harjoittelemaan. Meillä oli hieman eri strategiat: Juhani heitteli tiuhaan ja vaihteli usein paikkaa, minä jökötin rantakalliolla, heitin harvakseen ja ihailin virrassa lipuvaa siimaa ja rivakasti etenevää perhoa, jonka sitten heittosiiman lähes loputtua kelasin pikkuhiljaa takaisin. Ei niin tuloksekasta, mutta meditatiivista ja rauhoittavaa.
Viimeinen ilta oli tavattoman lämmin. Heittely alkoi jo uuvuttaa, joten keskityin eväisiin ja valokuvaukseen. Niin kuuma tuli, että oli pakko riisua ylimääräiset vaatteet ja vilvoitella vedessä. Kahlasin Tenossa ja tunnustelin varpailla pohjan pehmeää hiekkaa. Niin suloista.
Aiempia seikkailuja Tenon maisemissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti