Leppoisaa rakentamista?

Rakentaminen on jännittävää. Se on myös mukavan leppoisaa, ainakin niin kauan kun sen voi säilyttää harrastuksena. Taloudellisena toimintana se tuntuu olevan kaikkea muuta. Osallistuin taannoin tilaisuuteen, jossa ammattilaiset pohtivat kaupunkirakentamisen tulevaisuutta. Miksi siitä on tullut niin kiireistä, vaihtoehdotonta ja luotaan työntävää?

Kaikki lapset pitävät rakentamisesta. Rakennusmateriaaliksi kelpaa kaikki, mitä ympäristöstä löytyy. Ensin tehdään torneja ja muureja, joita on mukava romauttaa kasaan ja rakentaa uudelleen. Myöhemmin rakennelmille tulee sisältö: ne ovat taloja, koteja, kokonaisia maailmoja leikkejä varten. Kukapa meistä ei olisi tehnyt majoja pöydän alle, kivien koloon tai lumipenkkaan?

Meidän perheessämme rakentaminen on ollut myös vanhempien ja lasten yhteinen asia. Pikkutyttönä mielipuuhaani oli katsella kun isä teki puutöitä. Oli mukavaa ojennella työkaluja ja auttaa missä mahdollista. Kun sitten omakotitalon rakentamisen aika tuli, auttaminen oli jo vakavampaa. Pikkuveljen kanssa kannoimme tiiliä, täytimme sementtimyllyä ja tietenkin kiskoimme nauloja purkulaudoista. Huippuhetkiä oli vesikaton aluslaudoituksen naulaaminen ja muutaman kerroksen muuraaminen savupiippuun. Siinä sivussa teimme myös omia rakennelmia jäännösmateriaaleista. Oppihan siinä kantapään kautta miten talo pysyy pystyssä.

Lumilinnojakin rakennettiin. Parhaiten mieleeni on jäänyt se luolasto, joka isä rakensi koulun pihalla olevaan valtaisaan lumikasaan. Siinä oli monta salia ja yhdyskäytävää. Kevään tullessa piti olla tarkkana, kun lumikasa painui ja käytävät madaltuivat. Eräänä talvena juutuin tällaiseen painuneeseen lumiluolaan ja kasa jouduttiin hajottamaan päältäni. Omille lapsilleni en rakentanut luolia, lumilinnoja ja liukumäkiä kylläkin. Jopa niin innokkaasti, että lapset valittivat jälkeenpäin joutuneensa seuraamaan tumput suorana äidin touhuja.

Mutta osasivat tytöt rakentaa itsekin. Kunnianhimoisimpana projektina he rakensivat pahvista ja paperista pikku taloja ja huonekaluja pääsiäismunista ja muropakkauksista saaduille pikkiriikkisille otuksille. Talot rakentuivat innostuksen ja tarpeen mukaan huone kerrallaan ilman sen kummempaa etukäteen tehtyä kokonaissuunnitelmaa. Apua tarvittiin vasta sitten, kun taloon piti saada yläkerta ja portaat. Osia talosta on vieläkin jäljellä.

Kuva: Minna Rönkä

 
Omat oikeat rakennusprojektini ovat rajoittuneet omien asuntojen remontointiin sekä muutamiin tuttaville ja sukulaisille tehtyihin laajennus- ja mökkisuunnitelmiin. Parasta on ollut keittiösuunnittelu. Siinä on jotain samaa kuin palikkahommissa, vähän suuremmassa mittakaavassa vain. Palaset ovat olemassa, keittiövalmistajien, hanatehtaiden, laattakauppojen ja muiden katalogeissa.

Keittiö on tilana sopivan kokoinen, helppo mitata ja ruutupaperi riittää suunnitteluun. Suunnittelussa pääsee myös elämän ytimeen: ruuanlaittoon, syömiseen ja yhdessä oloon. Toiminnallisuus on hallittavissa, kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Tasojen, laattojen, ovien ja muiden helyjen valinnassa saa harjoittaa myös esteettistä silmää.

Oman kodin rakentaminen on ollut suomalaisille tärkeää sukupolvien ajan. Maatalousyhteiskunnassa talot rakennettiin itse. Kaupungistumisen myötä tehokkuus on kasvanut ja vaatimukset lisääntyneet niin, että rakentamisesta on tullut ammattilaisten puuhaa. Ihmisten perustarve oman tilan tekemiseen on kuitenkin säilynyt. Omakotitalon rakentaminen on monen unelma, mutta moni joutuu tyytymään sisustuksen uusimiseen. Viihtyisivätkö ihmiset paremmin kaupungeissa, jos heillä olisi mahdollisuus tehdä enemmän itse? Olisiko ammattimainenkin suunnittelu ja rakentaminen leppoisampaa, jos asukkaat saisivat olla enemmän mukana kotiensa tekemisessä?

Kangaspuiden lumo

Isoäidin kangaspuut tuotiin meille vuonna 67 tai 68. Aluksi ne toimivat mukavana kiipeilytelineenä. Leikit loppuivat, kun äiti alkoi kutoa. Oli jännittävää katsoa, kuinka vipuset liikkuivat polkusten tahdissa, loimet ja kuteet sitoutuivat yhteen ja matto kulki veivistä väännettäessä tukilta toiselle. Tunsin itseni tärkeäksi, kun sain opetella leikkaamaan kuteita. Kas tuossa isän paita ja äidin mekko muuttuivat suikaleiksi. Ensin oli kuitenkin leikattava napit talteen. Ties koska niitä tarvitsisi.

Matonkuteita kertyi keräkaupalla pahvilaatikkoon, jota säilytettiin makuuhuoneessa hormimuurin vieressä. Eräänä päivänä laatikko alkoi savuta. Sen oli sytyttänyt hormin tulikuuma puhdistusluukku. Kylässä ollut tätini kantoi laatikon ulos ja selvisimme säikähdyksellä. Monta päivää mietimme, mitä olisimme pelastaneet, jos tulipalo olisi todella syttynyt. Minun listallani olivat nukke ja nalle. Isän mielestä ihmisten jälkeen valokuvat olisivat olleet tärkeimpiä.

Räsymattojen lisäksi kudottiin muovimattoja tehdastekoisesta muovikuteesta. Joukkoon laitettiin nauhaksi leikattuja maitopusseja. Niiden leikkaaminen oli helppoa ja kuteesta tuli hauskan kirjavaa.

Äidin mentyä töihin kangaspuut muuttivat varastosta toiseen, sitten äidin siskolle ja lopulta isän ja äidin autotalliin. Vuodet kuluivat, puut pölyttyivät ja pirrat ruostuivat. Isoäiti lupasi puut Annelle, niistä ei luovuta, sanoi äiti.

Kiipeilyleikeistä ehti kulua lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin keksin, että mökillä on tilaa kangaspuille. Olisi jotain tekemistä, kun mies on aina kalassa. Soitin isälle, ja kangaspuut matkustivat Lohjalle. Yhdessä saimme ne kasatuksi, mutta tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten puut varustettaisiin. Onneksi työväenopistossa oli kudontakursseja.

Kudontakurssilla oppi – tekniikan lisäksi – tekemään vaihtelevia töitä: mattoja, poppanoita, villahuopia, huiveja, liinoja, verhoja, tyynynpäällisiä, ryijyjä. Hämmästyttävää, miten loimia eri tavoin niisimällä ja eri tavoin polkemalla syntyi mitä satumaisimpia kuvioita. Mitä kaikkea voisinkaan tehdä! Kolmantena vuonna ryhmäkutominen alkoi kuitenkin muuttua rasittavaksi. Koko ajan piti olla luomassa loimia, virittämässä puita tai kutomassa. Tai siltä ainakin tuntui.

Mökillä on saanut kutoa rauhassa. Ensimmäisenä kesänä viritin kymmenen metrin loimen, josta  kudoin neljä: raitamaton tyttärelleni ja ruusukasmaton pienelle veljentytölleni. Ajatus siitä, että pikku-Iida ryömisi kukkamatollani kaukana Budapestissa, lämmitti mieltä. Raitamatto on nyt muuttanut tyttären kanssa kotoa. Samalla tytöllä on mummun kutoma täkänä seinällä. Sama täkänä, joka riippui sänkyni yläpuolella kun olin pieni ja jonka hapsuja letitin unta odotellessani.

Viime kesänä innostuin taas. Olin ostanut harmaata lankaa toisen tyttären mattoon, joka jäi kutomatta, muka kiireiden takia. Nyt lanka pääsisi käyttöön. Vihreää ja valkoista sekaan, ja ripsimatosta tulisi paitsi mukavan näköinen, myös hauskempi kutoa. Kun pääsin vauhtiin, ihmettelin, kuinka koskaan olin voinut lopettaa.

Kutomisessa on jotain maagista. Jokainen polkaisu, sukkulan heitto vaatii keskittymistä. Tietyllä rytmillä toistuessaan se rauhoittaa mieltä. Heitto heitolta muodostuu kaunista pintaa, ja valmis työ piirtyy vähitellen katseltavaksi. Värit, materiaalin tuntu ja sidoksen struktuuri hivelevät niin silmää kuin kättä. Kutominen yhdistää naisia kulttuurista ja sukupolvesta toiseen. Taidot, välineet ja työt siirtyvät äidiltä tyttärelle ja tyttären tyttärelle. Mallit ja ideat kiertävät, perinteet rikastuvat uusilla vaikutteilla. Kiitos, isoäiti, kangaspuista. Kiitos, äiti, että säilytit niitä.

Hyvää mieltä hiihdosta

kuva: Jukka Jarva

Sain ensimmäiset sukset jouluna 1964. Valokuvassa pukilla on parta ja minulla pelokas ilme. Sukset näyttivät hyvältä punaisten huopatossujen ja karvareunus-hupputakin kanssa. Sukset olivat siniset ja niissä oli olympiarenkaita. Mitä niitä nyt oli: Lampisia, Järvisiä, Ylösiä, Peltosia ja tietenkin Karhuja.

Alaluokilla Joroisissa hauskinta oli mäenlasku ja pujottelu. Isot pojat olivat rohkeita, tekivät hyppyreitä ja katkoivat suksiaan. Niitä paikkailtiin metallilapuilla. Minä en onnistunut katkomaan suksia enkä raajoja. Kerran toinen suksi upposi hankeen niin, että jalka vääntyi. Jotenkin pääsin kotiin ja lääkäriin teipattavaksi.

Kansakoulun toisella luokalla hiihdin ensimmäisen kerran kilpaa. Ladut tehtiin talkoilla: tampattiin latupohja ja hiihdettiin ladut päälle. Kilpailussa pienimmät lähtivät ensin matkaan. Saavutin kaatuneen ekaluokkalaisen, joka kyynelehti hangessa. Autoin pystyyn ja lohduttelin. Siinä meni palkintosija ja jäin kiusallisesti neljänneksi. Parin vuoden päästä onnisti: hiihtäjiä sarjassamme oli kaksi ja sää suojainen. Kilpasiskoni tympääntyi suksien pohjiin kertyviin paakkuihin ja keskeytti. Kyllä se lusikka silti tuntui kivalta.

Kuusi- ja seitsemänkymmentä lukujen vaihteessa hopeasompa- ja kansanhiihdot olivat kovassa huudossa, ainakin Itä-Suomessa. Täyttelimme innolla hiihtokortteja, joihin kertyi talven aikana satoja kilometrejä. Sunnuntaisin hiihdimme koko perhe, mukana munaleipiä ja kaakaota villasukkiin kiedotussa pullossa. Isän kanssa osallistuin jopa neljänkymmenen kilometrin pituisiin laturetkiin. Kauniin sään, joukkohengen, mehun ja hernekeiton voimalla jaksoin loppuun saakka.

Murrosikäisenä muutin etelään ja hiihtoharrastus jäi vähemmälle. Kiitos lapsuusiän harjoittelun kouluhiihto ei tuntunut niin ikävältä kuin koulutovereistani yleensä. Taisin saada hyvän liikuntanumeron siksi, että en pinnannut hiihtotunneilta. Olihan opettajamme ollut maajoukkueen huoltojoukoissa.

Abiluokalla minusta tuli Muumihiihtokoulun opettaja. Se oli mukavaa. Sinä keväänä oli hyvä hiihtokeli. Mikäpä oli aamulla heräillä kaikessa rauhassa, lukea pari tuntia ja lähteä sen jälkeen aurinkoiselle hiihtoladulle! Näihin aikoihin huomasin, että harjoittelun myötä lipsuminen kummasti vähenee.

Opiskeluaikana hiihdin kerran Keskuspuistossa ja silloin tällöin viikonloppuisin Hyvinkäällä. Seuraavaksi hiihdin omien lasteni kanssa. Valitettavasti talvet heikkenivät ja ladut muuttuivat aina vain jäisemmiksi ja olemattomammiksi. Pidin kuitenkin kunnia-asiana, että hiihdimme edes pari kertaa talven aikana, vaikka miten koppuraisilla laduilla.

Sitten koitti onnekas sattuma. Ystäväni pyysi minua mukaan hiihtomatkalle Lappiin. Epäröin, mutta tyttäret kannustivat: siinä sinulle oiva nelikymmenvuotislahja! Seuraavana vuonna otin perheen mukaan. Lapin hangilla on nyt kulunut kymmenen vuotta eikä loppua ole näkyvissä. Niin hienot ovat maisemat ja niin hienot ladut, taukopaikat ja eväät! Junamatkoista ja Pallas-hotellin baarista puhumattakaan.

Viime ja tämä vuosi ovat olleet juhlaa etelässäkin. Suksille on päässyt lähes kotiovelta, myös Töölössä. Ladulla iloisesti tervehtivät teräsvaarit ja -mummot näyttävät, miten hiihtämällä pidetään yllä kuntoa ja hyvää mieltä. Ja mikä parasta, suksilla on myös uusia taaperoita huopatossuineen.

Matkustelua siivouslomalla

Joulua odotellessa on mukavaa maleksia kirjakaupassa ja hankkia kirjoja ilman huolta kirjahyllyn täyttymisestä. Vielä mukavampaa on käyttää joulunalusviikon siivousloma lahjakirjojen lukemiseen. Samalla voi rattoisasti matkustaa ajasta ja paikasta toiseen.

Aloitin tämän joulun luku-urakan Mikko Rimmisen Nenäpäivällä: kiertelyllä Kallion ja Keravan oviaukoissa ja keittiöissä epätoivoisen, seuraa kaipaavan ja neuroottisen wannabe-gallupkyselijän kanssa. Seuraavaksi eläydyin Riikka Pulkkisen Totta –kirjan myötä eri sukupolvien kokemuksiin. Miltä asiat näyttävät äidin ja tyttären, ukin ja lapsenlapsen, aviomiehen ja rakastajattaren silmin? Muistojen ja kuvitelmien kietoutuminen yhteen houkutteli minut pohtimaan, miten eri sukupolvet kohtaavat omassa elämässäni. 

Ian MacEwanin Polte ja Lauantai sopivat hyvin matontamppauksen kevennyksiksi. Suosittelen Poltetta kaikille fyysikkoystävilleni, ainakin itseironian harjoittamiseksi. Neurokirurgin Lauantai oli hupaisaa ja hurjaa tasapainoilua järjestelmällisyyden ja kaaoksen välillä. Mario Vargas Llosa tarjosi hienostuneempaa matkailua. Tuhman tytön ja hänen uskollisen ihailijansa kanssa matkustin Perusta Ranskaan, Japaniin ja Espanjaan. Aikaakin kului viisikymmentä vuotta. Matkaan mahtui romantiikkaa, jännitystä, tragiikkaa, rauhallista arkielämää, ystävyyttä ja hiljaisuutta. Tästä kirjasta en sitten raaskinutkaan luopua.

Espanjasta siirryin Koillismaahan. Kalle Päätaloa en ole aiemmin lukenut, mutta vaikutuin oitis hänen tavastaan kuvata luontoa, ihmisiä ja työtä. Omat pikkutytön muistoni Ilomantsista saivat uutta syvyyttä – vielä 60-luvulla siellä käytiin hevosella metsätöissä ja jaettiin koululta käsin hiihtovarusteita varattomille.

Silmäilin myös tietokirjoja: Suomen museoiden historiaa ja Karjalan kaipuuta. Nekin olivat matkoja, historiaan ja kotiseuduille. Minun varhaisin museoni oli kansakoulun vintti vanhoine kirjoineen, rukkeineen, öljylamppuineen ja muine tarvekaluineen. Karjala, no, se on geeneissä.

Sokeriksi pohjalle jätin Nicholas Carrin kirjan Pinnalliset, mitä internet tekee aivoillemme. Carr kuvaa monipuolisesti viestinnän kehitystä: puhetaitoa, suullista perinnettä, kirjapainon keksimistä, puhelinta, radiota, tv:tä, tietokonetta – viimeiseksi verkkoa ja sosiaalista mediaa. Kysymykset ovat yhteiskunnallisia ja sosiaalisia, mutta myös yksilön pään sisäisiä, neuro-fysiologisia ja psyykkisiä.

Carrin pääteesi on, että verkossa sukkuloidessaan ihminen tulee jatkuvasti keskeytetyksi. Linkit, sähköpostimuistutukset, RSS-syötteet ja mainokset houkuttelevat meitä jatkuvasti sivupoluille – ilman että luemme, saati ajattelemme, ensimmäistäkään asiaa loppuun. (Minusta tuntuu, että myös puheemme jää yhä useammin kesken.) Painettu, käsin kosketeltava kirja sen sijaan keskittää huomiomme, houkuttelee syvään lukemiseen ja luovaan ajatteluun.

Carr alkoi kirjoittaa kirjaansa kun epäili, että ei enää sähköpostien, tekstiviestien ja blogien hektisessä maailmassa pysty kirjoittamaan pitkäjänteisesti. Carrin rohkaisemana päätin kokeilla, josko virkatyötä kevyempi kirjoittelu auttaisi löytämään uudelleen kirjoittamisen riemun.