Järvi

Järvi on kaunis. Ihailemme sitä loputtomiin ikkunoista, terasseilta, rannalta, veden päältä. Se on erilainen aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Tyynenä kesäpäivänä ja syksyn myrskyissä. Vapaana ja jään peitossa. 

Järvi kruunaa saunan. Löylyjen välillä suloista vilvoitella terassilla, katsella ja kuunnella järveä. Siinä on jotain meditatiivista. Toisenlaista hupia on seurata naapurin lasten ilakointia rannassa, hämmästellä kuinka pienokaiset ovat vuosien saatossa kasvaneet oikeiksi vesipedoiksi. Näin heinäkuussa rauhan voivat rikkoa ohi kiitävät veneet tai hurjastelevat vesiskootterit, mutta nekin kuuluvat kesään. 

Pimeinä syys- ja talvi-iltoina, himmeän lyhdyn valossa, saunamme terassi on mitä romanttisin. Järveä ei varsinaisesti näe, vain vastarannalta voi tuikkia jonkin mökin valo. Taivaalla voi erottaa tähtiä - tai sitten pilvistä heijastuvat valot kertovat, että kaupunki ei ole kovin kaukana. Pimeydessä äänimaisema korostuu: aaltojen loiske rantakallioihin, tai, järven jo jäädyttyä, jääkannen paukahtelu pakkasessa. 

Järvi on kala-aitta. Juhani pyytää mato-ongella ravunsyötit, verkoilla ja uistellen päivälliskalat. Kalakukkotarpeet tulevat talvella pilkkien. Siinä ohessa järvi on mainio kuntosali: soudun lisäksi veneen lasku vesille ja veto takaisin kuiville käy voimaharjoittelusta. 

Koska soutuveneemme on kovassa kalastuskäytössä, hankin omaan käyttööni kauniin sulkavalaisyksikön, vanerista valmistetun yhden hengen soutuveneen liukuvine penkkeineen. Sillä saan helposti hien pintaan, vetreyttä hartioihin ja voimaa keskivartaloon. Nuorta polvea varten ostin suppilaudan, joka sekin on osoittautunut yllättävän haastavaksi vekottimeksi. Rannalle ja venevajaan mahtuisi vielä kanootti, mutta purjevenettä ja retkeilyyn sopivaa moottorivenettä varten tarvittaisiin jo uusi laituri ja talvisäilytyspaikka. 

Uinti on meillä lähinnä rantavedessä pulikoimista. Vilvoittelua helteellä. Virkistäytymistä aamulla ja juoksulenkin jälkeen. Vesileikkejä isompien ja pienempien lasten kanssa. Veden lämpötilan vaihdellessa elämysten kirjo on suuri. Kun 25 asteen veteen on helppo pulahtaa, alle 15-asteiseen veteen menen vain tytärten painostuksesta: "Äiti, älä ole nössö..." 

Naapurimme mukaan uimarantamme kasvoi aikanaan järvikortetta, mutta vesimyyrät, tai saukot, kuulemma söivät kortteet vuosia sitten. Tilalle on alkanut kasvaa ulpukoita, mutta vielä niiden välissä mahtuu uimaan. Kun pohjakin on suhteellisen kova, en ole toistaiseksi alkanut opiskella vesikasvien hävittämistä ja hiekkarannan rakentamista.   

Järvi on tavattoman monimuotoinen. Tyyni ja lempeä järvi voi yhtäkkiä muuttua uhkaavaksi. Isolla selällä on pituutta ja leveyttä parhaimmillaan yli kymmenen kilometriä, joten aallot voivat tuulessa nousta merellisiin mittoihin. Paukkuliivit eivät silloin tunnu soutuveneessäkään yhtään liioittelulta. Ukonilma ei usein nouse järven päälle, mutta jos nousee, näky on mahtava. 

Järven jäätyminen on oma näytelmänsä. Jää ikäänkuin hiipii pikku hiljaa lahdista kohti suurta selkää, mutta tuuli työntää sen takaisiin yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes sitten joskus tammikuussa pakkaskausien pidentyessä ja tuulten tyynnyttyä koko järvi jämähtää jäähän. Sitten jännitetään, ehtiikö järvi jäätyä kunnolla ennen lumen tuloa. Joskus ehtii - parhaimpina talvina teräsjäätä on ollut yli puoli metriä. Eräänä tällaisena talvena näin jopa kuorma-auton hiekkakuormineen ylittävän järvenselkää. Yhä useammin, valitettavasti, kunnon jäätä ei oikein tule koko talvena.

Luistelijan ja hiihtäjän järvi vielä useimmiten kantaa. Muistan sellaisenkin talven, jolloin lunta oli tavattoman vähän ja teräsjää niin kirkas, että sen läpi saattoi nähdä, no, jäässä olevia ilmakuplia, pieniä halkeamia ja - syvää mustaa. Huikeaa. Hienoja ovat myös lumidyynit, jotka syntyvät tuulen kinostaessa kevyttä pakkaslunta. 

Läpinäkyvä paksu teräsjää on toki harvinaisuus. Useimmiten jäällä on enemmän tai vähemmän lunta ja kohvaista jäätä kerroksissa. Hiihtoon sekin sopii. Joskus sauvat pitävät, joskus eivät, joskus jäälle saa kunnon ladun, joskus ei. Minulle kuitenkin riittää, että edes kerran vuodessa saan hiihtää valkealla järvenselällä kevätauringon paisteessa. 

Kuukausi, kaksi aurinkohiihdon jälkeen jää alkaa sulaa. Se irtautuu rannasta ja railot aukeavat selältä kohti lahtien perukoita. Avannon reunat hapertuvat, jäästä tulee pillimäistä. Ja se helisee. 

Juhanin maalauksia Järvestä löydät täältä 

Maisemakalastusta Tenolla

Pandemiaakin enemmän kotirauhaamme järkytti kevään huhu: Tenojoen kalastussääntöä ollaan kiristämässä entisestään eikä lohta saisi kalastaa lainkaan.

Ensi reaktio Juhanilta: "Ei sitten mennä ollenkaan." Minä: "Mutta voisihan sitä huvikseen soutaa, maisemia katsella ja pyytää harreja." Ei vakuuttanut kalamiestä. "Mitä niillä pikkukaloilla p...le". Vaikka niitä pikkukaloja olemme vuosia syöneet paikan päällä suurella halulla. Mutta se näky, että ei voi edes yrittää kuningaskalaa, se oli kalamiehelle liikaa. Turhaa oli selitellä, että vaikeaa on kalastaa jos kalaa ei ole ja että nyt sentään annetaan lohikannalle mahdollisuus toipua. Murinaa: "Norjalaiset kumminkin verkottaa suistossa." Totta tai ei. 

Vaan sitten tuli kesäkuu. Istuimme saunan terassilla järveä ja vihertyviä koivuja katsellen. Mieleeni tulivat tunturikoivikot. Mielikuva oli niin vahva, että tunsin sieraimissani pohjoisen koivikon ja puolukkakankaan tuoksun. Leppeä järvimaisema vaihtui silmissäni jylhäksi jokilaaksoksi. Kaipuu suorastaan viilsi sydämessä. Eikö nyt kuitenkin lähdettäisi? 

Hetken kuluttua olimme junalippuja tilaamassa. Juhannuksen jälkeen sunnuntaina lähtisimme, tuttuun tapaan, ja paluu hyvissä ajoin ennen toista koronarokotustani. Ilmeisesti muilla oli sama mielessä, koska sunnuntain junat olivat loppuunmyydyt. Maanantaiksi sentään saimme liput, ja sunnuntaiksi paikat paluujunaan. Neljä vuorokautta Tenon maisemissa kuluisi varmasti ja ruokaa saisi kaupasta. 

Kun lupakauppa muutamia päiviä myöhemmin aukesi, saimme ostettua tarpeelliset rantakalastusluvat. Samalla kirkastui, että mahdollista olisi vain perhon heitto ja sekin hyvin pienillä perhoilla ja koukuilla ilman minkäänlaisia apupainoja. Minulla perhovapa oli entuudestaan, joskin koko lailla käyttämätön, nyt sellainen hankittiin myös Juhanille. Kalastin -kaupan ystävällinen omistaja antoi meille lyhyen heitto-opastuksen Hesperian esplanadeilla.

Sää helli meitä koko neljän päivän matkan ajan. Aurinko paistoi, oli lämmin ja tuuli sen verran, että hyttysistä ei ollut juuri haittaa. Kalastuksen kannalta ei tietenkään mikään huippuilma. Emme siis tiedä, johtuiko vaatimaton kalansaalimme (muutama tärppi, kaksi syömäkalaa ja pari pikkuista, jotka päästimme takaisin jokeen) puutteellisista taidoista vai sääolosuhteista. 

Mutta se joki. Teno. 

Kun soutuluvat koskevat koko jokiuomaa, rantaluvat koskevat vain sitä puolta, jolle lupa on ostettu. Meidän tapauksessa siis Suomen puolta. Ainakaan vielä kesäkuussa norjalaiset eivät myyneet lupia Tenolle lainkaan. Tästä huolimatta päädyimme siihen, että käyttäisimme venettä paikasta toiseen siirtymiseen. 

Ja se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Ajoimme moottorilla ylävirtaan ja soudimme pikkuhiljaa alavirtaan heittopaikalta toiselle. Aluksi tuntui oudolta soutaa virtaa pitkin, kun lohta soudetaan venettä virtaan nähden poikittain alaspäin laskien. Virran voima tuntui silti. Upea tunne.

Meillä oli tavalliset pitkävartiset saappaat, joten emme pystyneet kahlaamaan virrassa. Sen sijaan heittelimme rantakivikolta ja kallioilta. Välillä tuuli haittasi harjaantumatonta, mutta illan mittaan yleensä tyyntyi ja heittoa pystyi kunnolla harjoittelemaan. Meillä oli hieman eri strategiat: Juhani heitteli tiuhaan ja vaihteli usein paikkaa, minä jökötin rantakalliolla, heitin harvakseen ja ihailin virrassa lipuvaa siimaa ja rivakasti etenevää perhoa, jonka sitten heittosiiman lähes loputtua kelasin pikkuhiljaa takaisin. Ei niin tuloksekasta, mutta meditatiivista ja rauhoittavaa. 

Viimeinen ilta oli tavattoman lämmin. Heittely alkoi jo uuvuttaa, joten keskityin eväisiin ja valokuvaukseen. Niin kuuma tuli, että oli pakko riisua ylimääräiset vaatteet ja vilvoitella vedessä. Kahlasin Tenossa ja tunnustelin varpailla pohjan pehmeää hiekkaa. Niin suloista. 

Aiempia seikkailuja Tenon maisemissa:

Teno on my mind 2013

Tenon lohta soutamassa 2011