Äitini tyhjentää kirjahyllyään ja toi Laila Hietamiehen Laatokka-sarjan meille mökille. Sarjassa on kuusi osaa: Pilvissä taivaanlaiva (1986), Maan kämmenellä (1987), Valamon yksinäinen (1988), Jäiden soitto (1989), Valkeat yöt (1990) ja Valoa kohti (1991).
Sarjan päähenkilöitä ovat vienankarjalaiset nuoret, Masha, Mitja, Petja ja Palaka (Anna), jotka elämä kuljettaa Vuokkiniemen Syvänmaan kylästä Laatokan rannoille ja Valamoon, Krasnostokiin nyky-Puolan ja Valko-Venäjän rajamaille, Pietariin, Moskovaan ja Vienan meren saarille.
Olin mielestäni lukenut sarjan aikaisemmin, mutta tosiassa lienen aiemmin lukenut vain ensimmäiset kolme: Impilahtea ja Laatokkaa kauniisti kuvaavan johdanto-osan, Syvänmaan kylän nuorten iloista ja suruista kertovan toisen osan ja luostarielämään keskittyvän kolmannen osan. Venäjän vallankumouksesta ja hirmuhallinnosta sekä itsenäisen Suomen alkutaipaleesta kertovia osia en varmasti ollut aiemmin lukenut. Poliittisten vankien karun kohtelun olisin varmasti muistanut.
Sitäkään en muistanut, kuinka suuri merkitys ortodoksisella uskonnolla henkilöiden elämässä oli.
Suomen, Karjalan ja Neuvosto-Venäjän historian käänteiden lisäksi sarja kertoo monenlaisesta rakkaudesta: miehen ja naisen, lasten ja vanhempien / isovanhempien, sisarusten, ystävysten ja lähimmäisten välisestä rakkaudesta, rakkaudesta kotiin, kotiseutuun/maahan ja kaikkivaltiaaseen.
Kirjoissa on romantiikkaa, suuria tunteita ja runollista miljöökuvausta, mutta toisaalta myös karuja ihmiskohtaloita, epäinhimillisyyttä ja suoranaista julmuutta. Tärkeitä tapahtumapaikkoja ovat vienankarjalainen kyläympäristö Vuokkiniemellä, Laatokka ja sen rannat Impilahdella, luostarimiljööt Valamossa ja Krasnostokissa sekä Neuvosto-Venäjän rangaistus- ja pakkotyölaitokset. Suurta selviytymistarinaa yhtä kaikki, vaikka tappioitakin toki tulee.
Luin kirjat nopeasti puolentoista viikon aikana, sen verran koukuttavia ne olivat. Yleisvaikutelmaksi tuli kuitenkin jonkinlainen epätasaisuus. Kerronta on paikoin intensiivistä ja vetävää, paikoin hajoaa historiallisiin tai uskonnollisiin yksityiskohtiin. Henkilögalleria on laaja, matkan varrella mukaan tulee monia uusia ihmisiä ja osa aiemmista tuttavuuksista jää harmillisesti vähemmälle huomiolle. Henkilöt ovat kaikkiaan mielenkiintoisia, mutta osa kehitystarinoista jotenkin epäuskottavia; liian huikeita menestystarinoita tai vaihtoehtoisesti turhankin traagisia kohtaloita.
En ole lukenut aikalaisarvioita kirjoista enkä siten tiedä, kiinnitettiinkö sarjan epätasaisuuteen tai henkilökuvausten epäjohdonmukaisuuksiin aikanaan huomiota. Yksittäisiä kirjoja on kuitenkin palkittu: Maan kämmenellä -kirjasta Hietamies sai kirjallisuuden valtionpalkinnon ja Valamon yksinäisestä kirjallisuuden Karjala-palkinnon. Ne olivat minunkin mielestäni sarjan parhaat teokset.
Laatokka-sarjan, kuten kirjailijan monien muidenkin kirjojen suosioon on varmasti vaikuttanut Karjalasta kotoisin olevien ihmisten kaipuu nuoruuden ja lapsuuden maisemiin tai sitten kiinnostus vanhempien ja isovanhempien kotiseutuun. Niin vain minunkin vanhempani ovat kotoisin eteläisestä Karjalasta, anoppini jopa Impilahdelta.
Äiti on vuosien varrella antanut minulle lahjaksi Hietamiehen - Hirvisaaren muitakin teoksia. Olen pitänyt niitä lähinnä rentouttavana lomalukemistona ja hieman häpeillen tunnustanut viihtyväni niiden parissa. Helsingin Sanomien kesäkuinen muistokirjoitus ja muut jutut havahduttivat katsomaan asiaa toisin silmin.
Ettei vaan Hietamiehen esikoinen, Lehmusten kaupunki (1972) löytyisi omasta kirjahyllystäni.
Äidin tai anopin peruja. Tai sitten ihan ikioma divarilöytö...
- - -
Laila Hirvisaari (ent. Hietamies, s. 7.6.1938, k. 16.6.2021) Otavan sivuilla
Helsingin Sanomien uutinen 17.6.2021 Laila Hirvisaari on kuollut
Antti Majanderin kolumni Helsingin Sanomissa 17.6.2021 Laila Hirvisaari otti raskaasti kriitikoiden moitteet, mutta onnen hetki marraskuussa 2011 lunasti vuosikymmenten surun
Suvi Aholan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 17.6.2021, valitettavasti vain tilaajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti