Pyöräillen asfalttiviidakkoon

Logistisista syistä päätin maanantaina lähteä pyörällä liikenteeseen. Onneksi päätös syntyi vasta aamulla. Jos olisin jo illalla huomannut, että 1) omaa pyörää ei näy missään 2) tyttären pyörä roikkuu katossa pyörävaraston äärimmäisessä nurkassa 3) avaimesta ei ole havaintoa 4) pumppu on hajonnut, olisin varmasti luovuttanut.



Oisko magee kypärä?

Hyvän yöunen virkistämänä jaksoin tarttua kadonneen pyörän arvoitukseen ja soitin tytölle: "Mahtaisiko pyöräni olla sinulla?" "Ei, mutta olen juuri lähistöllä pyöränavaimeni kanssa", hän vastasi. Hain avaimen ja siitä innostuneena aloin nostaa pyörää kattokoukusta. Pikku juttu siihen nähden, että pyörä piti kantaa käsivarsien varassa muiden pyörien yli ulos varastosta.

Kumien tyhjyys ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että pumppu osoittautui surkeaksi. Onneksi Plan B toimi: korttelin autohallin Timppa täytti renkaat ja nosti satulaa. Palveluyhteiskunnassa kelpaa elellä! Ehdotinkin Timpalle, että hän ottaisi autojen korjailun lisäksi myös pyörähuollon repertuaariinsa.

Etu-Töölöstä Fabianinkadulle pyöräily on helppoa, kun lähes koko matkan voi käyttää pyöräteitä. Liikennevalotkaan eivät harmittaneet, kun sain vihreätä odotellessa hyvän syyn levähtää. Syke nousi ajaessa kummasti, varmasti enemmän jännityksestä kuin reitin raskaudesta. Tästä syystä ja koska jalankulkija-asema oli vielä kirkkaana mielessä, pidin vauhdin varsin alhaisena. "Pahuksen kesäpyöräilijät", arvelisin ohi kiitävien sadatelleen.



... tai oisko tää parempi?

Pyöräilyreitin valinta Fabianinkadulta Kesäkadun kautta Tullinpuomiin ja sieltä takaisin kotiin osoittautui hankalaksi. Kävelijä on tottunut menemään lyhintä reittiä, pyöräilijälle se sama voi olla kauhistus: laajoja risteyksiä, hyppelyä pyörän päältä ja takaisin, laajojen risteysten kiertelyä, väärään suuntaan yksisuuntaisia katuja. Töölön kaupunkikuvallisesti kiehtova katumiljöö on pyöräilijälle varsinainen asfalttiviidakko. Sitten kun opin käyttämään Urheilukadun pyörätietä, olin jo voiton puolella. Ensi viikolla alan ehkä nauttimaan pyöräilystä.

On kiehtovaa huomata, kuinka joustavasti ajatukset muuttuvat tilanteen mukaan. Autoilijana kammoan pyöriä, jotka yks kaks ilmestyvät oikeaan sivupeiliin ja jalankulkijoita, jotka toikkaroivat suojatiellä päin punaista. Jalankulkijana inhoan autoja, joita on liikaa, ja kiilusilmäisiä pyöräilijoitä, jotka listivät jalankulkijoita Espan pyörätiellä. Pyöräilijänä pelkään kaikkia: päälle ajavia autoja, ohi kiitäviä pikapyöräilijöitä ja onnettomia jalankulkijoita, jotka uhkaavat jäädä alle.

Meillä ihaillaan kovasti tanskalaista ja hollantilaista pyöräilykulttuuria: selkeästi merkittyjä, yhtenäisiä pyöräteitä ja taitoa käyttää oikeita väyliä oikeaan aikaan. Toisella tavallakin voi selvitä. Kiotossa näimme, miten katu voi olla vain muutaman metrin levyinen ja siihen mahtuu kaikki: autot, kävelijät, pyörät, koirat ja kissat. Näin siis keskustan pikkukaduilla. Kun kaikki kulkivat sekaisin, vauhdit olivat tosi alhaisia. Suurempien katujen varsilla oli pyöräteitä, mutta myös jalkakäytävillä ajettiin. Yhtään törmäystä ei kahden viikon aikana sattunut, vaikka vasemmanpuoleinen liikenne hämmensikin meitä. Kiotolaiset osoittautuivat taitaviksi väistelijöiksi.

Japaninkurssi Tullinpuomissa kestää vielä kolme viikkoa. Sinä aikana opin varmaan nauttimaan pyöräilystä. Ja työntämään pyörää ilman että polkusimet iskevät sääriin hirveitä mustelmia. Sitä odotellessa: missähän vanhat rullaluistelusuojat ovat?
  

おはようございます。Ohayoogozaimasu - Hyvää huomenta!

すみれ。Orvokit.

Kiinalaisen sananlaskun mukaan: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Tämä - ja kesäkukkien istuttaminen - virkistäköön minua myös japanin opinnoissani. Viikon oppitunnit ovat nyt takana ja tuntemuksia on jokseenkin vaikea kuvata.

On outoa olla oppitunnilla ilman että ymmärtää juuri mitään. Tai että jatkuvasti ymmärtää vain hiukan ja senkin paljon hitaammin kuin (kaikki) muut. Johtuuko se siitä, että jotkut ovat a) aloittaneet kurssin ainakin kerran aikaisemmin mutta keskeyttäneet puolivälissä b) lukeneet oppikirjan etukäteen c) kuunnelleet myös cd:t d) tehneet harjoituksetkin samaan syssyyn? Vai siitä, että he ovat keskimäärin 25 vuotta nuorempia? Okei, on siellä muitakin noin keski-ikäisiä ja jotkut heistäkin tuntuvat osaavan vaikka mitä.

Tyttäreni yrittää lohduttaa minua kertomalla kuinka tärkeä olen muille kurssilaisille - he saavat tilaisuuden tuntea osaavansa. Toistaiseksi en ole oppinut nauttimaan tästä roolista täysin vilpittömästi.

Maanantaina on koe, jossa pitäisi osata kirjoittaa sanoja hiraganoilla. Hiraganat (あいうえお jne.) ovat tavumerkkejä, joilla aikanaan kirjoitettiin kaunokirjallisuutta ja joiden avulla japanilaiset lapset nykyisin opettelevat kirjoittamaan. Hiraganojen lisäksi kurssilla pitäisi oppia kirjoittamaan myös kataganoilla (アイウエオjne, ulkomaalaisissa nimissä/sanoissa käytettävät merkit) sekä tunnistamaan ja piirtämään noin sata kiinalaisperäistä kanji-kuvamerkkiä.

Luulin osaavani hiraganat jo ennen kurssia (ne piti opetella), mutta on ihan eri asia kirjoittaa merkkejä yksitellen kuin lukea lauseita, joissa kaikki sanat on kirjoitettu yhteen pötköön. Erilaisia merkkejä on noin sata, joista noin puolet täysin erilaisia (ja loput muodostetaan niitä yhdistelemällä ja täydentämällä erilaisilla hipsuilla). Lisäksi pitää tietää, miten vokaaleja pidennetään ja konsonantteja kahdennetaan. Vaikka sääntöjä on, ne eivät tietenkään ole poikkeuksettomia.



がくせい。Opiskelija

 Japania voi kirjoittaa täysin pelkillä hiraganoilla tai kataganoilla, mutta normaalitekstissä käytetään kaikkia merkkejä tiettyjen sääntöjen puitteissa.  Joskus kanji-merkkien yläpuolelle kirjoitetaan ymmärtämisen helpottamiseksi merkkien lukutapa pienillä hiraganoilla. Oppikirjassamme nämä pikkumerkit ovat niin pikkiriikkisiä, että tarvitsisin suurennuslasin. Tai edes ajan tasalla olevat silmälasit.

Erilaisten merkkien piirtäminen on hidasta mutta onneksi mukavaa. Ehkä vielä opin lukemaankin, kun pidän mielessä suomalaisen viisauden: Hiljaa hyvä tulee.

Verkkoja soutamassa

Vielä kolmisen vuotta sitten olin aivan varma siitä, että verkkojen soutaminen ei ole minun juttuni. "Souda ... huopaa ... ei niin lujaa ... oikealla airolla - SIIS OIKEALLA!!! Ai miksi? SIKSI!" kaikui jostain hamasta menneisyydestä. Jos ihmiselle vasemman ja oikean, tyyrpuurin ja paapurin ja muiden mahdollisten suuntien erottaminen on niin vaikeaa, soutajan ura on mahdoton.

No sitten kävi niin, että Juhani sai syntymäpäivälahjaksi verkon. Ei kyllä minulta, mutta pakkohan se oli saada veteen. Pakko oli myös lähteä mukaan, sillä olin varma että kalamies tohkeissaan putoaisi veteen verkkojensa kanssa. Ensimmäiset kerrat olivat aika mielenkiintoisia, eikä niistä sen enempää. Mökkinaapurit sentään vielä tervehtivät.

Alussa olimme kovin innokkaita ja laskimme verkot oli sää mikä hyvänsä. Eräänä syksynä sitten kävi niin, että venerantamme oli jäätynyt yön aikana. Ei muuta kuin lauta mukaan veneeseen. Minä yleensä hoidan soutamisen, mutta tällä kerralla minun piti hakata keulasta jäätä rikki ja Juhani tökki airoilla jäätä minkä pystyi. Hirveällä kolinalla ja ryskeellä pääsimme jotenkuten eteenpäin. Verkkopaikka oli sentään vielä sula. Sittemmin olemme lopettaneet  verkkokauden hieman aiemmin.

Verkonlaskupaikkamme on vajaan kilometrin päässä kotirannasta, saaren suojassa mutta juuri sopivasti kuhien kulkureitillä. Tänään sää oli kalaisan puolipilvinen ja tuuli antoi mukavan vastuksen aamusoudulle. Samalla voi ihailla maisemia ja tähyillä lintuja. Tänään näimme kanadanhanhia, sinisorsia ja tietenkin lokkeja. Yksi pariskunta oli tuttuun tapaan tehnyt pesän saaren rantakalliolle, niinkuin joka vuosi.

Verkonnosto on aina jännittävää. Veneen pitäminen oikeassa asennossa vaatii tuulesta riippuen enemmän tai vähemmän keskittymistä. Nostajan ilmeiden ja eleiden seuraaminen on tärkeää. Jännitys tiivistyy, kun verkko muuttuu raskaammaksi. Tänään olimme onnekkaita: jo verkon alkupäässä mötkötti kohtalaisen kokoinen kuha ja hieman myöhemmin nousi kunnon ahven.

Kun vielä paluumatkalla uistimeen tarttui varsinainen hauenjötikkä, huomisen ateriasta riittää useammallekin. Sen päälle voi sitten seurata, kuinka länsinaapurin verkot heiluvat :D

Slow Gardening



Vanha raita aurinkokylvyssä

 Aamuaurinko nousi kauniisti Lohjanjärven ylle. Olimme nähneet illalla naapurin verkonlaskussa, joten piti ensitöiksi lähteä kaupunkiin ostamaan verkkomerkkejä. Piipahdimme torilla kahvilla ja samalla ostin silmäniloksi keltaisia krysanteemeja. Krysanteemi on keisarillinen kukka ja siten oikein sopiva lohjalais-japanilaiseen puutarhaamme.

Ostin myös pienen kirveen, jotta voisin veistellä sopivia keppejä puutarhapolkujen merkkaamiseen. Ja homeenpesuainetta, pohjustusainetta ja puuöljyä saunan terassin kalusteiden käsittelyä varten. Näillä arvelin pärjääväni tämän viikonlopun. Vaan kuinka kävikään:

Ensiksi piti istuttaa kukat, ne pääsivät viimekesäiseen pelargoniaruukkuun. Krysanteemien lisäksi istutin siihen vanhempieni pääsiäisenä tuoman tulilatvan. Saapa nähdä, pärjääkö se ulkona. Krysanteemien pitäisi pärjätä, niin kauppias ainakin oli tietävinään. Kukkia asetellessani pohdin, mahtaisinko sittenkin innostua joskus ikebanasta. Tähän asti se on tuntunut minusta jotenkin turhanaikaiselta.

Uudet kukat näyttivät niin mukavilta, että oli pakko siistiä vähän siitä ympäriltä, polkua ja kukkapenkkiä. Kukkapenkin ja talon seinustan välinen kiveys kaipasi ehostusta ja lehtien puhdistamista. Ei muuta kuin rantaan uusia kiviä hakemaan. Aina niin tarpeellinen kivivarasto syntyy kätevästi, kun joka uintireissulla nostetaan muutama kivi järven pohjasta.

Kukkapenkin reunustan sammaloituneet kivetkin näyttäisivät paljon paremmilta jos nyppisin rikkaruohot ja havunneulaset ja heinät. Tuumasta toimeen. Olisipa mukavaa olla japanilainen munkki, saisi tehdä tätä päivät pitkät. Kuunnella, kun tikka koputtele vanhaa koivua ja mustarastas heittelee lehtiä. Mitäs me puutarhurit.


Etuterassi sopii iltapäivän auringonottoon

Eipä aikaakaan kun kalamies saapui järveltä ja halusi virvokkeita. Nautiskelimme niitä talon etuterassilla, johon aurinko sopivasti paistoi. Terassi on vain metrin syvä. Aikoinaan ihmettelin moista kitsautta, mutta Kiotossa ymmärsin, mistä idea oli peräisin. Tässä on meidän näköalapaikkamme, yksi seitsemästä, ainoa josta järvi näkyy vain lehdettömänä vuodenaikana ja silloinkin vain varpaille noustessa. Ei mutta tuo sammalseinä on puhdistettava. Ja nuo kivet! Lehtien, risujen ja kuivien heinien nyppiminen on vähän kuin marjojen poimimista hyvässä paikassa. Saalis on varma ja liikuntaa tulee ihan huomaamatta.

Ostin Kiotosta kirjan: Create Your Own Japanese Garden. Siinä opastetaan varsin yksityiskohtaisesti, miten puutarhan polut perustetaan, aidat rakennetaan ja istutukset valitaan. Ensin kuitenkin annetaan arvokas kehotus: lue ensin koko kirja, sitten mieti tarkkaan, kuinka paljon haluat hoitaa puutarhaasi. Sitten vasta ala suunnitella, kernaasti ammattilaisen kanssa. Viisas neuvo.

Näkymä kallionaluslehtoomme
ennen puhdistustoimia

Neljässä tunnissa olen istuttanut kukat, kantanut ja asetellut laatikollisen kiviä, puhdistanut kaksi metriä kukkapenkkiä sekä saman mokoman kallioseinämää ja metsän reunan kivikkoa. Niin ja kantanut lehdet, risut ja muut roskat kompostiin. Tätä menoa vaikuttaa siltä, että puutarhastani tulee aika minimalistinen.

Merkkikepit ja puuöljy jäivät odottamaan tulevia viikonloppuja.
  

Häätunnelmissa

William ja Catherine
tietokoneen näytöltä kuvattuna (BBC Online)

Työpaikan miehet eivät perjantaina juuri osoittaneet sympatiaa, kun en pystynytkään katsomaan kuninkaallisia häitä suorana Ylen areena-palvelusta. Onneksi BBC:n online sentään toimi.

Minusta toisten häiden katseleminen on vaan niin mukavaa. Ensinnäkään ei tarvitse jännittää eikä huolehtia tilaisuuden onnistumisesta ja toiseksi voi ihailla ja ihmetellä erilaisia pukuja ja asusteita. Julkkisten pongaajaksi minusta ei oikein ole. Perjantaina tunnistin Williamin perheen lisäksi vain Dianan veljen, Elton Johnin ja Rowan Atkinsonin. Viktoria ja Daniel eivät sattuneet silmään ja Beckham Posheineen näytti liian oudolta juhlavetimissä ja irti futiskontekstista.

Kuninkaalliset häät saavuttivat tietoisuuteni ensimmäisen kerran vuonna 1973, kun prinsessa Anne ja Mark Phillips saivat toisensa. Olin otettu siitä, että minulla oli sama nimi kuin prinsessalla. En muista niinkään TV-lähetystä, vaan isäni tekemän piirroksen häävieraista. Apuna hän käytti lehdestä leikattua yhteiskuvaa suvusta, siihen sitten merkittiin apupiirroksen avulla kuka kukin on. Tunnistaminen piti tehdä osittain itse, kun kaikkia ei oltu lueteltu kuvatekstissä. Pitääpä kysyä isältä, vieläkö piirros on tallella.

Seuraavat merkitykselliset häät olivat tietysti Kaarle Kustaan ja Silvian. Kaarle Kustaan seikkailut naismaailmassa olivat ylittäneet uutiskynnyksen jo ennen Annen häitä, kun kruununprinssin ja olympiaemännän seurustelu oli paljastunut vuoden 1972 Munchenin olympialaisten aikaan. Esiteininä minua tietysti suretti se, etteivät kuinkaalliset hevin voineet avioitua rakkaudesta. Kaarle Kustaalla toki oli toivoa: tulevana kuninkaana hän voisi avioitua kenen kanssa tahtoisi. Odotuksestakaan ei tulisi pitkä, kun Kaarle Kustaasta tulisi kuningas isoisänsä jälkeen kuningas. Häät pidettiin vuonna 1976 ja kuninkaallinen loisto hipaisi myös Suomea, kun Kekkonen istui kirkossa kuninkaallisen perheen vieressä!  Samana kesänä olimme automatkalla Ruotsissa ja Norjassa ja koko Ruotsi oli pullollaan tuoreen kuningasparin kuvilla varustettuja kortteja ja muita tuotteita. Ällistyttihän se maalaistyttöä.

Dianan satuhäät prinssi Charlesin kanssa olivat kokemus jo sen vuoksi, että ikätoveristani tulisi kruununprinsessa. Ajatella! Miltähän tuollainen mahtaa tuntua? Puku kyllä oli mielestäni aivan kauhea jo tuolloin (minulla VARMASTI olisi erilainen). Myöhemmin hänen vaatteitaan ei sitten tarvinnutkaan hävetä. Seurasin Dianan elämää muutenkin mielenkiinnolla. Iloitsin, kun hänestä tuli suosittu ja surin, kun prinsessataru muuttui painajaiseksi. Ja kuinka traagisesti hänen elmänsä piti päättyä juuri kun hovielämän kahleet olivat hellinneet!

Victorian ja Danielin häät olivat romantikon täyttymys. Mikä tarina, prinsessa ja tuhkimopoika, rakkaus välittyi jopa tv:n kautta niin katseissa kuin kehon kielessä. Kunpa tämä onni kestäisi! Sama toivomus mielessäni katselin perjantaina Katea ja Williamia. Kuinka kaunista, mutta samalla niin haurasta elämä voikaan olla.