Vasta vai sittenkin vihta?

Kesän varma merkki on tuore vasta. Vasta, joka tuoksuu ja on pehmeä, mutta jossa lehdet kestävät veden ja pysyvät kiinni kylvyn ajan.

Vasta eli vihta -kysymys on jännällä tavalla osa sukuidentiteettiäni. Perimästäni on 75% karjalaista, Kirvusta ja Säkkijärveltä, 25% hämäläis-varsinais-suomalaista eli Somerolta. Suomen itämurteissa (sekä Keski-ja Pohjois-Pohjanmaalla) tuota koivukimppua kutsutaan vastaksi ja länsimurteissa vihdaksi. Suvussani on siis käytetty molempia nimityksiä. 

Kotimaisten kielten keskus vasta- ja vihta -nimitysten levinneisyydestä

En muista vastomisen, saati vihtomisen tapaa lapsuudestani, johtuiko sitten siitä että meillä ei ollut kesämökkiä. Tai siitä, että kotiemme ympäristössä ei ollut sopivia koivuja tai siitä, ettei irronneiden lehtien keräily lauteiden alta inspiroinut äitiä. Asuimme lapsuudessani kuitenkin liki 10 vuotta maaseutukouluilla, joiden ympäristössä koivuja varmuudella olisi riittänyt eikä jokaista roskaakaan niin olisi tarvinnut syynäillä. Pitääpä kysyä (tätäkin asiaa) vanhemmilta kun vielä ehtii.

Internetin ihmemaa kertoo myös eroista vihdan ja vastan tekotavoissa. Vihta olisi eräiden ohjeiden näiden mukaan pyöreähkö, n. 75 cm "pitkä" ja vasta puolestaan lyhyempi ja litteämpi. Sidontatapakin olisi erilainen: vastat sidottaisiin koivunvitsaksella kierretyllä pannalla, kun taas vihta sidotaan pujottelemalla vitsasta kimpun "varren läpi. 

Suomen Saunaseura  ja kansainvälisesti orientoitunut Sauna maailmalla -blogi vastoista ja vihdoista

Lähipiirini vasta-asiantuntijat, impilahtelainen lasteni isoäiti, mamma, ja iisalmelais-kajaanilainen mieheni edustavat itäistä suuntausta, joten heidän pitäisi sitoa vasta koivunvitsaksesta punotulla pannalla. Olen muistavinani, että mamma näin tekikin. Mies taas, koska ei kuulemma ”viitsi” punoa pantaa, tekee omien sanojensa mukaan vihtoja.

Mamma perehdytti minut vastomiseen reilut 30 vuotta sitten. Saunan lämmittäminen ja vastan sitominen oli hänen tapansa rentoutua kiihkeän työviikon jälkeen. Ja kyllä vastominen silloisella mökillä maistuikin. Oli suloista nähdä, kuinka mamma ripsutteli pikku vastoilla pikkuisten tyttärieni jalkoja. Sillä lailla heistä tuli vastojen ja saunan ystäviä.

Nykyelämässäni kesähuvilalla vasta eli vihta on olennainen osa saunomista. Kesällä nautitaan tuoreista vastoista, talvella vuorossa ovat terassin ylisillä kuivatetut (kierrätys)vastat.

Aamuhetki

Valmistaudun syksyn kirjoittamisen opintoihin lukemalla Julia Cameronin kirjaa "Tyhjän paperin nautinto". Kiitos Astalle tästä kirjasta, jonka sain - mitä ihmettä - 17 vuotta sitten, tai ainakin kirja on tuolloin painettu. 

Kirja sisältää Cameronin omien kokemusten lisäksi 43 harjoitusta luovaan kirjoittamiseen. Tein aikoinaan muutaman harjoituksen, nyt (8.6.) aloitin alusta ja olen menossa kohdassa 11. Harjoitukset ovat (ainakin tähän asti olleet) lyhyitä ja niihin on parhaimmillaan kulunut tunnin verran. Kynnystä madaltaa se, että kuhunkin harjoitukseen on aina annettu ohjeellinen 'suoritusaika'. 

Rohkaisevaa on myös Cameronin toistuva vakuutus siitä, että ajatus lähtee kyllä lentoon kun antautuu sen vietäväksi. Kun vain alkaa kirjoittamaan.

Cameron on tunnettu ns. Aamusivu-menetelmästä: Kun kirjoitat aamulla, sisäinen kriitikkosi ei ole vielä herännyt, joten homma luistaa paremmin. Kysymys ei ole taiteellisen teoksen kirjoittamisesta, vaan pikemminkin oman pään selvittelystä. Googlaamalla menetelmään löytyy lukemattomia viittauksia blogeista, kustantajien sivuilta, Cameronin omilta sivuilta ja, kas vain, (mielen)terveydenhoitoa koskevilta sivuilta.

Aamuhetki on itsellenikin paras hetki mihin tahansa toimintaan. Aamulla sujuu juoksu, keskittyminen kirjalliseen toimintaan, lukemiseen tai kirjoittamiseen, opiskeluun - ja vaativiin neuvotteluihin. Muistan hyvin, kuinka parisenkymmentä vuotta sanoin erään tutkimushankkeen konsultille, että aloitetaan kokoukset aamulla. Puheenjohtajana jaksan silloin keskittyä parhaiten.

Aamukokousten ikävä puoli on se, että etenkin vanhemmiten niistä toipuminen kestää aina vain kauemmin. Seuraavassa kokouksessa on jo väsyneempi, ja sitten kun pitäisi kirjoittaa jotain, ajatus ei enää ole kirkkaimmillaan. Mistä puolestaan seurauksena on tietokoneen avaaminen illalla, kun taas, jostain kumman syystä olen taipuvainen innostumaan uudelleen iltakuuden maissa. 

Iltasivujen dilemma on uppoutuminen ja nukkumaanmenoajan ylittäminen. Illalla innostuminen on auttanut pitämään kiinni lukemattomista dead laineista, olipa kyse  harjoitustöistä, naamiaispuvuista, esitelmistä tai asiantuntija-artikkeleista. Niistä kaikkein kiinnostavimmista asioista, mitä ei "virka-aikana" ehdi tekemään.  

Vanhemmiten, valitettavasti, yötöistä toipuu aina vain hitaammin. Nauttikaamme siis aamuista!

Kaupunkia ja maaseutua

Luen Mari Vaattovaaran, Anssi Joutsiniemen, Jenni Airaksisen ja Markku Wileniuksen uutuuskirjaa ”Kaupunki politiikassa” ja innottauduin pohtimaan, mitä kaupunki minulle merkitsee.

Maaseutupolitiikassa maaseutua määritellään usein joksikin, mikä ei ole kaupunkia. Hallinnolliset jaotukset on todettu jälkeenjääneiksi, jolloin jäljelle jäävät elinkeinoihin, maisemaan ja elämäntapaan liittyvät tekijät.

Vastaavasti voi ajatella, että kaupunki on jotakin, mikä ei ole maaseutua. Kunnan itsensä käyttämän kaupunki-nimityksen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä: tuskin löytyy kaupunki-kuntaa ilman maaseutumaisia alueita. Jossain kuitenkin epäilemättä on se "kaupunki", fyysis-toiminnallinen kokonaisuus, johon maalta menemme ja jossa asuessamme miellämme itsemme kaupunkilaisiksi. 

Rakentamisen määrä lienee selkein kaupungin tunnusmerkki. Kaupungin rakentamiseksi tarvitaan asemakaava, katuja ja kunnallistekniikkaa. Tosin eivät kaikki asemakaavoitetut alueet kovin kaupunkimaisilta näytä. Ehkäpä joitain kerrostaloja pitää olla, ja toisissaan kiinni olevia taloja, ainakin paikoitellen. Erilaisista asukastiheyksistä puhutaan, kuten 20 asukasta hehtaarilla. Ehkäpä rakentamista ylipäätään säädellään kaavoilla tai rakennusjärjestyksellä enemmän kuin maaseudulla. Ainakin maaseudulla ajatellaan, että siellä rakentaminen on vapaampaa. Ja tilaa enemmän ympärillä.

Mitä toimintoihin tulee, kaupungissa pitää tottakai olla kauppoja, palveluja, erilaista liiketoimintaa ja monenlaisia työpaikkoja. Joukkoliikennettä ja pyöräteitä. Maaseudulla sitten, no, on maaseutuelinkeinoja, maanviljelystä, puutarhataloutta, metsänhoitoa, matkailutoimintaa, paiakallisia (pienimittakaavaisia) palveluita, mutta myös etätöitä ja pendelöintiä lähemmäs tai kauemmas.

Entä miten ihmiset sitten kaupungeissa elävät?  Käyvät ravintoloissa, kahviloissa, museoissa, elokuvissa, teattereissa. Tekevät kaikkea sitä mitä pandemia-aikana ei voinut tehdä. Kaupungissa voi kulkea ilman että ”kaikki” tuntevat. Tietysti kaupungissa voi myös liikkua luonnossa, tai ainakin luonnonläheisessä ympäristössä, rannoilla, puistoissa ja lähimetsissä.

Juoksen usein Töölönlahden-Eläintarhan alueella, siis aivan pääkaupungin ytimessä. Kohtaan merta, istutettua puistoa, enemmän tai vähemmän hoidettua lähimetsää, asfalttia ja hiekkaa. Mäkiä ja tasaista maastoa. Taannoisen lenkkini varrella oli myös 16 kahvilaa tai ravintolaa, jossa olisin voinut piipahtaa.

Kun juoksen vastaavan matkan mökkikulmilla, kohtaan isoja ja pieniä mäkiä, pikkuisen tasamaata, järvimaisemaa, metsää, peltoja, enemmän tai vähemmän hoidettuja pihoja, hiekka- ja asfalttiteitä, postilaatikoita ja huipentumana jätepisteen ilmoitustauluineen. 

Kumpikin maisema on minulle rakas ja kumpaankin maisemaan kuuluvat myös ihmiset, koirat, linnut - ja jänikset.

Uimaan!

Lapsena kesän - ja loman - varma merkki oli, kun kavereiden kanssa pyyhälsimme uimarantaan, viimeistään ensimmäisenä kesälomapäivänä. Asuimme tuolloin Joroisissa Itä-Suomessa, eikä vesi kesäkuun alussa mitenkään lämmintä ollut. Mutta ei se mitään haitannut.

Ei lapsena koskaan tullut järvessä kylmä. Vaikka huulet olisivat olleet sinisenä ja hampaat lyöneet loukkua.

Opin uimaan kahdeksanvuotiaana Välimeressä, perheemme ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkalla. Ajoimme tuona kesänä 1969 upouudella, vaalean sinisellä Ford Cortinalla Ruotsin, Saksan, Sveitsin ja Italian kautta Jugoslaviaan, nykyiseen Kroatiaan. Pikkuveljen kanssa jaoimme takapenkin kristillisesti - raaputin kynnellä rajaviivan keinonahkapenkin pintaan. Kuuma kun oli, pysähdykset vilpoisissa kirkoissa ja linnoissa (vanhemmat olivat kiinnostuneita kulttuurikohteista) olivat mukavia, samoin polskahdukset erilaisiin suihkulähteisiin. 

Leirintäalueen uimaranta oli mahtava, valkoista hiekkaa ja turkoosina kimalteleva kirkas vesi. Suolainen vesi tuntui oudolta, mutta isä lupasi sen kannattelevan uimaria makeaa vettä paremmin. Olin vedessä päivät pitkät. Kun ranta tuli tutuksi, uskalsin luopua uimarenkaasta ja huomasin pysyväni pinnalla.

1970-luvun alussa kesät tuntuivat uskomattoman lämpimiltä. Säätilastot paljastavat näin todella olleen. Kolusimme kaikki mahdolliset uimapaikat järvistä jokiin, puroihin ja hiekkakuoppiin. 

Kesäisin kävimme usein sukuloimassa Hyvinkäällä, jossa uutukainen Sveitsin maauimala ihastutti kirkkaalla vedellään. Siellä omat tyttärenikin aikanaan oppivat uimaan. 

Raimo Valjakan suunnittelema Sveitsin maauimala täytti 50 vuotta vuonna 2019, ks. uutinen Hesarissa https://www.hs.fi/kaupunki/hyvinkaa/art-2000006111898.html ja Kuvia Hyvinkäältä http://www.hyvinkaakuvat.com/paikkasivut/sveitsi.htm)

Järvessä ja uima-altaassa uiminen ovat jännällä tavalla aivan eri asia. Uimahallissa uimme kuntoilumielessä matkaa, mutta järveen pulahdamme rentoutumaan. Järvessä aikuisetkin voivat leikkiä, kun uimahallissa pitää edetä suoraviivaisesti.

Kesähuvilan myötä uintikausi on aavistuksen verran pidentynyt, kun uimaan pääsee jo kohta jäiden lähdettyä tai viimeistään kun vesi on noin 11 astetta. Minun tapauksessani kyse tosin on lähinnä kastautumisesta saunomisen yhteydessä. Olen vuosien myötä oppinut, että jalat lakkaavat kohmettumasta, kun veden lämpötila nousee 15 asteeseen. 

Tänä vuonna, syystä tai toisesta, talviturkin heittäminen jäi näihin päiviin. Parin päivän helteen jälkeen jalat eivät kohmettuneet, eikä rannassa tarvinnut arkailla. 

Kirjava puutarha

Hain huhtikuussa kirjoittajaopintoihin Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Hakutehtävässä piti kuvata metaforan avulla, miten lukeminen on vaikuttanut hakijan kehittymiseen kirjoittajana. 

Minun metaforani oli kirjava puutarha, kiitos tyttärelle sparrauksesta! 

Aloitin kirjoitelmani kertomalla, miten opin lukemaan pienestä "Kolme viisasta miestä" -nimisestä kirjasesta, joka kertoi lapsille itämaan tietäjistä. Jatkoin luku-urakkaa koulukirjaston kirjoilla, joita olin isän kanssa innokkaana muovittanut. Ensimmäiset siemenet alkoivat itää vanhempien muokkaamassa maassa ja päiväkirjan sivut täyttyivät.

Kirjastokortti aikuisten puolelle merkitsi puutarhan laajentamista. Tartuin helppohoitoisiin lajikkeisiin, salapoliisikirjoihin, tieteiskirjallisuuteen, rakkauskertomuksiin, historiallisiin romaaneihin. Annoin kaikkien kukkien kukkia. Päiväkirjan ohella kirjoitin kirjeitä. Pöytälaatikkoon kertyi keskeneräisiä tarinoita ja runonpätkiä. Lopputulos ei tuntunut niin tärkeältä. Pääasia, että sain nautiskella, uppoutua ajatuksiin, kuvailla pikku sattumuksia ja sanoittaa tunteita.

Opiskeluaikana tutustuin entistä vaativampiin lajeihin. Mika Waltarin "Suuri Illusioni" räjäytti tajunnan neonvaloillaan ja elämänkiihkollaan. Hurmaannuin maagisesta kerrontatavasta ja traagisista tapahtumista. Haaveilin, kuinka minäkin joskus matkustaisin, istuisin kahviloissa ja katsoisin elämää ja imisin vaikutelmia. Päiväkirjat täyttyivät tajunnanvirralla, kirjeet kiihkeillä tunteilla. Notkuin kahviloissa ja kuvittelin viettäväni kirjailijanelämää. Yhden kevään kävin luovan kirjoittamisen kurssia, mutta sato jäi sekalaiseksi. Oli aika valmistua ja siirtyä työelämään.

Päädyin virastoon ja aloin tuottaa asiatekstiä. Istutin suoraan riviin selostuksia, esityslistoja, artikkeleita, raportteja ja tiedotteita. Minua kehuttiin selkeäsanaiseksi. Innostuin ja kehitin kirjoitustaitoani lukemalla kaunokirjallisuutta. Joni Skiftesvikin "Kotikoivuinen mies" opetti minua katsomaan ympäristöä, ihmisiä ja yhteiskuntaa entistä tarkemmin. Kuinka vahvasti voikaan kuvata pohjoisen miljöötä, elämän käänteitä ja ihmisluonteiden monikerroksellisuutta. Se mikä näyttää oikealta, voi osoittautua vääräksi, ja väärä oikeaksi.

Rutiininomaisten tekstien kirjoittaminen muuttui vuosien kuluessa puurtamiseksi. Mistä saisin raikasta vettä kuivuvaan puutarhaani? Vaeltelin kaupungilla, luin ja kirjoitin (eli päivitin tätä blogia). Siri Hustvedtin "Kesä ilman miehiä" vahvisti, että irtiotto on välillä paikallaan. Omaan päähän saa selvyyttä, kun keskittyy muihin. Huomaa, kuinka samankaltaiset asiat, ilot ja surut toistuvat sukupolvesta toiseen. Jokainen tarina on kuitenkin yksityiskohdissaan ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen.

Kaikkien vuosien jälkeen puutarhani on melkoisen kirjava. Hyötykasvit ovat vallanneet siitä melkoisen osan, mutta siellä täällä suorien rivien välissä kukkaset kurkottelevat aurinkoa kohti. Niille haluaisin antaa enemmän tilaa.

Luku- ja kirjoituskokemusten lisäksi hakutehtävässä piti kertoa, mihin tähtään kirjoittajana, mitkä kurssit tavoitteitani parhaiten toteuttaisivat ja mitä haluaisin erityisesti oppia. Totesin osaavani kirjoittaa asiapitoisia tekstejä ja haluaisinkin nyt muokata taitoani tarinalliseen suuntaan. 

Siihen saan nyt tilaisuuden, kun opinnot elokuussa alkavat. 

Digikaksonen

Rakennusalalla puuhataan digikaksosia: rakennusten, ja kaupunkienkin, digitaalista hahmoa suunnittelun, toteutuksen ja ylläpidon avuksi. Tehdään tietomalleja, harmonisoidaan ja kehitetään yhteentoimivuutta. 

Vuorotteluvapaan alku on ollut minulle melkoista digivoimistelua. Osasin toki ennakoida, että vapaan ajaksi pitää luopua työpaikan tietokoneesta, puhelimesta ja sähköpostista. Mutta että käyttäjätunnuskin joutui katkolle! Missä ovat nyt kaikki hengentuotteeni, ammatti-identiteettini tukipilarit, lukemattomat esitykset ja lausunnot, kaikki äärettömän mielenkiintoinen maankäyttö- ja rakennuslakiaineisto. Tavoittamattomissa. 

Henkilökohtainen digikaksoseni on ihan hajalla.

Tietysti otin talteen mitä ennätin. Kovin paljoa en ennättänyt, koska oli muutakin tekemistä viimeisinä päivinä. Investoin uusiin laitteisiin.  Hyppäsin tutusta ja turvallisesta pc-maailmasta kiehtovaan omenamaailmaan, vaikka uumoilin sen tuottavan kaikenlaista päänvaivaa. Arvostin yhteentoimivutta puhelimeni kanssa mutta en tullut ajatelleeksi tiedostoharmoniaa. Kovalevyjen ja muistitikkujen epä-yhteentoimivuutta. Se niistä talteen otetuista tiedostoista ja sähköposteista. 

Jäi muutama töiden puolesta sovittu juttu kesken. Niin on pitänyt vaivata kollegoita lähettelemään sitä sun tätä minulle ja yhteistyökumppaneille. Valitettavasti sähköposti toimii tällähetkellä vain puhelimessa. Miten saisin tiedostot sieltä tietokoneelle?

Kokeilin piuhaa, kokeilin pilveä, vaan asetuksissa lienee jotain vikaa. Kiitos googlen ja appletuen ratkaisu tiedostonsiirto-ongelmaan löytyi. Air drop. Enpä ollut siihen ennen törmännyt.

Selvä se, että sähköposti on saatava toimimaan myös tietokoneessa. Mutta missä ovat salasanat? No puhelimen vaihdon takia lukkoon menneessä salasanapankissa tietenkin. Aarrrrrgh.

Mutta ei syytä murheeseen. Harjoittelulla - ja palauttavilla välipäivillä - digikehokin kuntoutuu. 

Kala

Parasta mökkielämässä ovat aamut, kun aurinko herättää suloisesti ja valaisee kahvipöydän kauniisti. Siitä on somaa lähteä miehen kanssa verkkoja kokemaan. Siis kauniilla ilmalla. Sadepäivänä kalastajanluontoni paljastuu pintakiilloksi. Onneksi mies on toista maata.

Tänään kaikki kuitenkin oli täydellistä. Peilityyni järvi, taivaalla ei pilvenhattaraa. Työnjakomme on selvä: minä soudan ja mies antaa ohjeita. Nyt kun takana on viidentoista vuoden harjoittelu, mekkala ei enää ole huumaava. Jostain syystä vesillä niin ohjeiden antaminen kuin niiden ymmärtäminen on huomattavan vaikeaa. Kun verkko on järveen nähden postimerkin kokoinen sen sijoittelu on lähes millimetrin tarkkaa. Siis kalamiehen mielestä. Minulle riittäisi suuripiirteisempikin ote. Ehkä tämän (tai innostukseni ailahtelevuuden) takia mies usein laskee verkot ihan itsekseen.

Tämänkertaiselle verkkopaikalle soutumatkaa oli puolisen kilometriä. Reitti oli kovin tuttu ja tyynellä säällä vene tuntui kulkevan matkan aivan itsekseen. Soutaja sai mielin määrin ihailla maisemia. Verkon nostokin kävi keveästi. Niin keveästi, että kalamies ehti jo tuumata: hukkareissu. Verkkokeppi ja ankkurikivikin oli jo nostettu veneeseen, kun aivan verkon äärimmäisessä päässä potki yllätys. Sittenkin saalista! 

Vapaalla

Eilen toteutui monivuotinen haaveeni: aloitin puolen vuoden vuorotteluvapaan. 

Ensimmäisen kerran harkitsin vapaata kymmenen vuotta sitten, kun kaipasin vaihtelua työhöni ympäristöministeriössä. Sitten silmiin osui avoin työpaikka Hyvinkäällä, eikä vapaa enää tuntunutkaan niin tärkeältä. 

Reilu vuosi sitten keväällä aloin suunnitella vapaata uudelleen. Olin jo täyttänyt hakulomakkeen, kun pandemia tuli päälle, ja etätyösuositus. Peruin hakemuksen. Ajattelin, että työ muuttuu muutenkin etätyön takia. No, muuttuihan se niin kuin kaikki muukin. 

Ajattelin myös, että vapaa menisi hukkaan, kun en voisikaan matkustaa enkä vuokrata taloa Etelä-Ranskasta. 

Viime vuodenvaihteessa palasin jo hautautuneeseen suunnitelmaan. Turha odottaa vapaata matkustamista, aika kuluisi ja ties vaikka koko vuorottelujärjestelmä lopetettaisiin. Sellaista olin kuullut/lukenut suunniteltavan. Toiseksi ikääkin kertyisi, eikä vapaa olisi enää mahdollinen. Ja kolmanneksi, eikö 60 vuotta ole ihan sopiva ikä tehdä jotain ihan uutta?

Ja tässä sitä ollaan. Kesähuvila ja kurpitsamaa saavat korvata Etelä-Ranskan maisemat. 

Mikä ihaninta: puoli vuotta ilman jatkuvaa teams-rumbaa.