Aomamen portaita Tokioon

Syysloma Tokiossa on alkanut. Sen kunniaksi olen aloittanut uuden Japani-blogin osoitteessa aomamenportaat.com/blogi. Matkajuttujen lisäksi kirjoittelen sivuilla myös muusta Japaniin liittyvästä. Löydät sieltä mm. Japania koskevaa kirjallisuutta, oppaita, arkkitehtuuria ynnä paljon muuta. Tervetuloa kanssani Aomamen portaisiin!

Tässä blogissa jatkan edelleen käsitöihin, muihin harrastuksiin ja yleiseen maailmanmenoon liittyvää kirjoittamista. Pysy sivuilla!

Posted with Blogsy

Souda, tyttö, souda!

Enpä arvannut, mihin ryhdyin, kun seitsemän vuotta sitten ilmoittauduin työpaikan kirkkovenesoutujoukkueeseen. Hetken epäröin, kun selvisi, että tarkoituksena oli soutaa Sulkavan yösoudussa kuusikymmentä kilometriä. Kollegat kuitenkin vakuuttivat, että selviän monen vuoden Lapin hiihtokokemuksella ja lähes-säännöllisellä Töölönlahden-ympäri-lenkkeilyllä. Toki olin soutanut monta vuotta Lohjanjärvellä uistelutarkoituksessa ja Tenolla lohta. Mutta ne ovat aivan eri soutuja ne.

 

Kirkkovenesoutu osoittautui kerrassaan mainioksi urheilulajiksi. En ole kaksinen urheilija, en pidä kilpailemisesta enkä ainakaan joukkuelajeista. Soutaminen joukkueessa on kuitenkin aivan eri asia: kaikkien on ehdottomasti soudettava samaan tahtiin eikä sooloilusta ole kuin haittaa. Rivisoutajan ei tarvitse miettiä sen kummempia strategioita tai taktiikoita, sen kun keskittyy soutamaan. Tahtiairon soutajat ja perämies hoitavat homman kotiin.
Hyvi-IF-tiimin leppoisaa soutelua Mommilanjärvellä heinäkuussa 2013. Vastatuulessa sai soutaa tosissaan.






Ensimmäisistä harjoituksista lähtien tiesin, että tässä on minun lajini. Nautintoa sain sekä joukkueen yhteispelistä että yllättävän helposta yksilösuorituksesta: minähän osaan.Seitsemän vuoden takainen Sulkavan soutu in tähän mennessä minulle ainoa pitkä matka, mutta lyhyempiä olen soutanut useamminkin. Ministeriöillä on vuosittain pikasoutukilpa, budjettiruuhi, ja sain soutaa ympäristöministeriön joukkueessa neljänä vuonna. Saldo: kaksi kultaa, hopea ja pronssi. Kyllä, voitto on mahtavaa!
Kun Sulkavalla kiehtoo maisemien kauneus ja joukkueen sitkeys, ylpeys pitkän matkan suorituksesta, budjettiruuhessa kysytään nopeutta ja ketteryyttä käännöksessä. Matka kun on vain 500 metriä suuntaansa ja koko matka on soudettava mahdollisimman kovaa. Ympäristöministeriön voittojen salaisuutena oli loistokas käännöstekniikka - ja pari puoliammattilaista joukkueessa. Hyvässä seurassa heikompikin ylittää itsensä.
Erinäisten työmatkojen ja työpaikan vaihdon vuoksi kirkkovenesoutelussani tuli muutaman vuoden tauko. Kuluneen kesänä sain sitten toimeksi liittyä nykyisen työpaikkani, Hyvinkään kaupungin Mommilanjärvensoutelu-joukkueeseen. Kuinka mukavaa olikaan! Suoritus oli keskitasoa, mutta tapahtuma kaikkineen leppoisa kuin perhejuhla. Tätä lisää!

Soutuendorfiinien, oksitoonien ja muiden hyväolo-hormoonien vallassa aloin soutupäivän illalla surffailla netissä. Olin pitkään haaveillut oman veneen ostosta mökille, lasikuitu-soutuveneemme kun on pyhitetty kalastukseen. Niin somaa ja hyödyllistä kuin uistelusoutu miehen kanssa onkaan, soutu-urheilusta se on kaukana. Kovassa tuulessa toki on jännityksensä, mutta rytmistä ja kehon hallinnasta aalloissa reuhtomisessa ei ole tietoakaan.
Tuliterä mahonkiyksikkö sovittaa venevajaa. Tästä puuttuu vielä luiska, jota pitkin vene solahtaa laiturille.




Google-haku ohjasi minut Sulkavan soutujen venepörssiin. Kuinka ollakaan, silmiin osui ilmoitus myytävästä mahonkiyksiköstä. Lähes liian hyvää ollakseen totta: vene oli upouusi ja kaiken lisäksi sijaitsi Lohjalla. Googlasin myyjän, joka paljastui menestyneeksi kilpasoutajaksi. Kyse ei siis olisi mistään huijauksesta tai varastetun tavaran myynnistä, ja päätin ostaaveneen. Jos se vain mahtuisi pikkuruiselle tontillemme.

Mies ei ollut aluksi kovinkaan innostunut, mutta parin päivän päästä rannassa oli venevaja tekeillä. Nyt, kun talvi tekee tuloaan, on hyvä tietää, että vene on suojassa.
37-kiloisen veneen vesillelasku ja nosto sujuu yhdeltä naiselta. Laituri käy vesillelaskuluiskasta. Pehmustettuna Motonetin laiturinsuojilla ja vanhoilla makuualustoilla.






Vene rantautui - tai siis tuotiin tontillemme heinäkuun puolivälissä. Kiitos kauniin loppukesän ja syksyn, olen saanut soutaa sillä toistakymmentä kertaa, yhteensä yli 80 kilometriä. Alun haparoinnin jälkeen olen jo päässyt yksinsoudun makuun. Soudussa on jotain samaa kuin hiihdossa: saa käyttää koko kehoa, vaihdella nopeutta, nauttia kauniista maisemista.

Viikonlopun lämpö houkutteli ruskasoutuun. Mökkirannasta voi lähteä moneen suuntaan, ja usein köytyy tuuletonkin suunta. Kevyt yksikkö halkoo mukavasti vasta-aallokkoa, mutta myötäisessä suunnanpito on jo vaikeampaa.







Ensi kesän kirkkovenesoudut mielessä olen jo ostanut sarjalipun kuntosalille: ergosoutulaite saa kyytiä, kun silmissä siintävät Sulkavan kauniit maisemat.

Posted with Blogsy

No mutta luodaan loimet!

Veljentyttäret tulivat kesällä viikoksi Helsinkiin. Tarkoitus oli mennä mökille. Kivaa! Kudotaanko taas mattoja! Voihan kirkonrotta, sanoin, kangaspuissa ei ole loimia. No, laitetaan loimet. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Miten niin ei?

Hyvä kysymys. Menimme yhdessä Esplanadin Taito-kauppaan. Toivoin ihmettä: jospa sieltä saisi valmiiksi lutuja poppanaloimia. No, ei saanut. Tytöt olisivat ehkä kestäneet pettymyksen, mutta minua harmitti. Surkea täti, jos ei yksiä loimia saa aikaiseksi. Siltä seisomalta päätin tehdä loimet itse. On sitä ennenkin tehty loimia ladon seinällä. Eiköhän mökin seinäkin kelpaisi.

Yhdessä myyjän kanssa laskimme langan menekkiä. Kymmenen metriä 60 cm leveää lointa jaksaisi luoda alkeellisillakin välineillä. Poppanaan sopisi parhaiten 6-säikeinen kalalanka. Kun loimen tiheys olisi 4 lankaa sentillä, lankaluvuksi tulisi 4 x 60 lankaa + 4 lankaa (kumpaankin reunaan kaksi kaksinkertaista lankaa), yhteensä 244 lankaa. Kymmenen metrin loimeen tarvittaisiin siis 2440 metriä kalalankaa eli yksi rulla, 2500 metriä, riittäisi hyvin.

Kotimatkalla tajusin, että loimi pitää luoda vähintään kahdelta päältä (eli kahdesta rullasta), jotta loimeen syntyisi lankapari eli sisarukset. Emme ehtineet enää takaisin kauppaan, joten pitäisi sitten jakaa lanka kahtia. Hirveä vaiva ja loimestakin tulisi puolet lyhyempi. Sitten muistin, että minullahan on vanhaa kalalankaa jossain käsityötarpeiden joukossa. Ihme kumma löysin langan ja mikä vielä onnekkaampaa, sekin oli 6-säikeistä. Pelastus, nyt luominen olisi sentään aavistuksen verran helpompaa.

Mökillä mietin kuumeisesti, millaisen luomapuun tai kehikon saisin aikaiseksi. Tiuhtoja varten tarvittaisiin joka tapauksessa kuusi tappia ja sitten tarvittaisiin jokin paikka, johon tapit naulattaisiin. Koska sadesuojakin olisi hyvä, päädyin mittailemaan terassia. Siinä on pylväät sopivasti noin kahden metrin etäisyydellä toisistaan. Jos tiuhtatapit kiinnitettäisiin pylväisiin, saisin sopivan loimen pituuden kulkemalla lankojen kanssa pylväiden väliä viisi kertaa. Tiuhtatappien lisäksi tarvitsisin siis kumpaankin pylvääseen vielä kaksi muuta tappia kierroksia varten.

Tarvitsin apua, ja onneksi sitä oli saatavilla. Mies sahasi tapit käyttämättömästä harjanvarresta ja vanhoista laudepuista laudat, joihin tapit voisi naulata. Nerokasta, sain "kehikkoni" höylätystä tavarasta, eikä lanka tarttuisi tikkuihin.

 

 

Laudat kiinnitettiin terassin pylväisiin. Luomapuu oli nyt valmis, mutta mihin lankarullat? Aluksi kokeilin keittiöpaperitelinettä, ja tytär suostui pitelemään toista rullaa. Ei toiminut, koska langat purkautuivat eri tahtia ja eri kireydellä. Mistä ihmeestä saisin kaksi samanlaista törökkiä lankarullille? Sitten katseen osui Artekista ostettuun kynttilänjalkaan: valurautaiseen kehikkoon, jossa on jalka neljälle kynttilälle, juuri sopivalla etäisyydellä toisistaan vaikka neljälle rullalle! Viritys osoittautui toimivaksi, vaikka kynttilöitä joutuikin vaihtamaan kulumisen vuoksi. Toinen rulla, se vanhempi, oli painunut vähän kasaan ja pyöri sen vuoksi jonkin verran töksähdellen.

Varsinainen luomistyö sujui lopulta joutuisasti. Muutamien kierrosten jälkeen huomasin, että lanka tuppasi kiertymään päästä toiseen kuljettaessa. Yritin välttää kierteitä kääntämällä lankaa tiuhdassa, mutta en täysin onnistunut (minkä huomasin loimenrakennuksessa). Edestakaisin ravatessani ymmärsin muutenkin, minkä takia akselinsa ympäri pyörivä luomapuu on kätevä.

Loimiletti käsivarrellani olin aika tavalla ylpeä: osasinpas! Ja voi sitä pikkukutojan riemua, kun loimi lopulta oli valmis kudottavaksi! Tyttönen oli sommitellut mallit ja valinnut kuteiden värit sillä aikaa kun askartelin loimen kanssa. Aiemmin leikatut kuteet eivät aivan riittäneet, mutta mukavakos niitä oli leikata lisää työn edistymistä seuratessa. Lauantai-iltana, neljän päivän työn jälkeen, valmiina oli kolme erilaista poppanaa kotiin viemiseksi.

 

 

Posted with Blogsy