Teno on my mind

Jokakesäinen kalastusmatkamme ajoittui tänä vuonna juhannuksen tienoille. Vesi oli suhteellisen matalalla ja hyttysiä riitti, mutta palasimme silti Tenolta muutamaa kalaa, hyviä aterioita ja hauskoja muistoja rikkaampina.

Lähdimme matkaan Pasilan uudelta autojuna-asemalta, joka on kyllä osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Auton saa nopeasti vaunuun ja kävelyreitti asemalle on ympäristötaiteen ansiosta miellyttävä. Puolen tunnin odotus asemalla sujuu joutuisasti, kun mieltä kiihottavat tulevat kalansaaliit ja muut elämykset. Junassa voi sitten rentoutua virvokkeiden ääressä ja muita lomalaisia tarkastellen. Matkustusmukavuutta lisäävät uusien makuuvaunujen yläkerran hyttien omat suihkut ja vessat. Hyvä, että Kolarin juniinkin nämä kuulemma ovat tulossa (nyt kun VR sai uuden yksinoikeussopimuksensa). Vaikka onhan niissä puna-oranssisissa peilikaapeissa ja lavuaareissa nostalgiset piirteensä.
Ajomatka Rovaniemeltä Paatuksen kämpälle noudattaa tuttua kaavaa: kahvitauko Sodankylän Rollsilla, ostokset Ivalon Prismassa ja lounas Inarin Neste-huoltsikalla Sajoksen vieressä (koska porukan kuopus haluaa pitsaa). Irtautuminen etelän kiireistä alkaa viimeistään Kaamasessa, kun käännymme Karigasniemeen (ja Norjaan) johtavalle tunturitielle. Karigasniemestä eteenpäin on minun vuoroni ajaa, koska mies ei malta olla tarkkailematta jokea ja soutajia. Minulle riittävät vielä tässä vaiheessa jokilaakson komeat maisemat.

Kämppämme on 70-luvun puolivälissä Ruotsin puolelta kuljetettu, uudellen salvottu ja vähitellen tarpeellisin mukavuuksin varustettu lato. Kolmen äijän kämpässä riitti tulisija ja laveri, vuosien (ja naisien) myötä kämppään on ilmestynyt kaasuliesi, jääkaappi ja tiskipöytä. Aamu- ja iltatoimet sujuvat kätevästi puoliksi maahan kaivetussa saunassa, jonka löylyistä kirmaa hetkessä vilvoittelemaan läheiseen kirkasvetiseen järveen.
Tulevaisuuden haaveena on makuuaitta pikku kalastajille ja hang-around-tyypeille, jotka eivät täysin sopeudu tosikalastajien vuorokausirytmiin. Vaikka on myönnettävä, että kolme kesää mukana kulkenut nuori mies jaksaa valvoa kiitettävästi. Kiitos Akkareiden ja iPadin hän malttaa myös olla hiljaa aamulla, kun yökyöpelit yrittävät nukkua ennen seuraavaa koitosta.

 

Soutuajat ja -vuorot rytmittävät päiviämme. Pikkumies ei vielä jaksa istua tuntitolkulla veneessä, joten välillä on pakko keksiä jotain muuta. Suosikkipuuhaa on retkeily ja ongen heitto rannalta isän kanssa, mutta Annekin kelpaa lukuhetkiin, juoksukilpailuihin ja pelikaveriksi. Tänä vuonna suosikkipelejä olivat pokeri ja Badland.
Suosikkisoutuvuoroni on yhdeksästä yhteen, kahteen yöllä. Joukkueemme kokoonpanosta johtuen viikon reissuun mahtuu kolme yösoutukertaa. Aamuvuoroon kello kuusi en koskaan jaksa nousta (kuulun siis hang-around-luokkaan) ja puolenpäivän aikaan soutu on kalojen kannalta aika turhaa puuhaa, vaikkakin maisemallisesti ja lämpötilan puolesta mukavaa.

Mutta se yökalastus! Aloitin Tenonreissuni 90-luvun lopulla, ja hullaannuin heti veneen hitaaseen soljumiseen jylhien tuntureiden reunustamassa virrassa. Aika tuntuu pysähtyvän auringon laskua ja nousua ihastellessa. Ensimmäisinä vuosina vaatetus oli melkoinen haaste, pari vuosikymmentä pidempään joella soutanut mies kun ei uskaltanut antaa airoja minulle (paitsi silloin kun kala vaati hänen huomionsa).
Kymmenen kesän hytistyäni katsoin pätevöityneeni katselijana riittävästi ja vaadin soutuopetusta. Olihan jo harjoitellut soutua melkoisesti Lohjanjärven mökillä ja useissa kirkkovenesoututapahtumissa. Nyt olen jo soutanut monena vuonna ja oppinut tuntemaan jokeakin jonkin verran. On hienoa tuntea virran voima ja kuinka se vaihtelee suvannoista toiseen siirryttäessä. Suosikkini Paatuksen kulmilla on Kylmäsuvanto, jossa virta on vaihteleva ja kiviä mukavasti. Sieltä olemme nostaneet lukuisia harreja, tittejä ja jonkun isommankin kalan.
Tänä vuonna päätin kokeilla myös perhokalastusta rannalta. Muutaman kerran pääsin yrittämään, mutta useimpina päiviä tuuli oli liian kova heittoharjoitteluun. Sain kuitenkin yhden mukavan kokoisen siian, joten eiköhän harrastus jatku myös ensi vuonna. Katsotaan, jos vaikka etelästäkin löytyisi joku hiljainen ja miellyttävä heittopaikka.

Ai, saatiinko kalaa? Kyllä vain, jo toisena yönä (jolloin minulla oli pokerivuoro) miehet saivat karkeasti arvioiden viidentoista kilon kalan. Siitä riitti paikan päällä keittoon, graaviksi ja paistettavaksi sekä kotiin pakastettavaksi. Jo mainitsemani siian lisäksi saimme myös harreja ja tammukoita sen verran, että pysyimme viikon kalaruuissa. Minkä Facebook-kaverini jo liiankin hyvin tietävät. (Heille lupaan, etten raportoi yhtään kalaruokaa ennen ensi kesää.)

Posted with Blogsy