Parasta mökkielämässä ovat aamut, kun aurinko herättää suloisesti ja valaisee kahvipöydän kauniisti. Siitä on somaa lähteä miehen kanssa verkkoja kokemaan. Siis kauniilla ilmalla. Sadepäivänä kalastajanluontoni paljastuu pintakiilloksi. Onneksi mies on toista maata.
Tänään kaikki kuitenkin oli täydellistä. Peilityyni järvi, taivaalla ei pilvenhattaraa. Työnjakomme on selvä: minä soudan ja mies antaa ohjeita. Nyt kun takana on viidentoista vuoden harjoittelu, mekkala ei enää ole huumaava. Jostain syystä vesillä niin ohjeiden antaminen kuin niiden ymmärtäminen on huomattavan vaikeaa. Kun verkko on järveen nähden postimerkin kokoinen sen sijoittelu on lähes millimetrin tarkkaa. Siis kalamiehen mielestä. Minulle riittäisi suuripiirteisempikin ote. Ehkä tämän (tai innostukseni ailahtelevuuden) takia mies usein laskee verkot ihan itsekseen.
Tämänkertaiselle verkkopaikalle soutumatkaa oli puolisen kilometriä. Reitti oli kovin tuttu ja tyynellä säällä vene tuntui kulkevan matkan aivan itsekseen. Soutaja sai mielin määrin ihailla maisemia. Verkon nostokin kävi keveästi. Niin keveästi, että kalamies ehti jo tuumata: hukkareissu. Verkkokeppi ja ankkurikivikin oli jo nostettu veneeseen, kun aivan verkon äärimmäisessä päässä potki yllätys. Sittenkin saalista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti