Valokuvaamisen into

Kiutaköngäs 1974

Valokuvapaperilaatikot ja tyhjät filmirullat olivat kuulemma ensimmäisiä lempilelujani. Meillä oli niitä paljon, olihan isä ahkera harrastajavalokuvaaja.

Oli jännittävää, kun makuuhuone muutaman kerran vuodessa pimennettiin verhoilla ja koko perhe varustautui valokuvien kehittämiseen punaisessa valossa. Ihmeiden ihme, kuinka kuva ilmestyi ensin suurennuskoneen valoon ja hetken kuluttua uudelleen kehiteliemessä kelluvalle paperille. Kun olin kasvanut vähän isommaksi, sain nostaa kuvat kiinnitteestä, huuhdella ne ja asetella sanomalehdille kuivumaan.

Kolmetoistavuotiaana osallistuin seurakunnan retkelle Kuusamoon ja sain ottaa isän kameran mukaan. Kuvasin innokkaasti Rukan maisemia, Kiutaköngästä ja matkatovereitani. Matkan jälkeen sain opetella myös kuvien kehittämistä. Kuinka vaikeaksi touhu osoittautuikaan! Monenlaista epätarkkuutta voi sattua matkan varrella.

Seitsemänkymmentäluvun kuluessa värikuvat valloittivat markkinat ja mustavalkokuvien vedostaminen väheni. Sääli, sillä nyt tuosta ajasta on vain ruskeita, haalistuneita muistoja. Luokkaretkikuvia näppäillessä valottamisen, tarkentamisen ja rajaamisen taito sentään koheni. Isän Voigtländer kun ei ollut mikään automaattikamera.

Kunnon arkkitehtiopiskelijan tavoin ostin ensimmäisen kesätyön palkalla järjestelmäkameran zoomeineen. Minolta oli monessa mukana, kunnes sen suljin alkoi hyytyä kymmenen vuoden käytön jälkeen. Kamera korjattiin, kun tytär meni kuvataidelukioon, mutta ei enää kestänyt huoletonta käyttöä. Tyttökin siirtyi digijärkkäriin.

Opiskeluaikojen kuvissa vilahtelevat enimmäkseen rakennukset ja kaupunkinäkymät. Jonkin verran käytin Otaniemen valokuvauslaboratoriota, mutta lopulta uskoin, ettei minusta ole vedostajaksi. Sitä paitsi arkkitehtien kuului tuohon aikaan ottaa diakuvia, joita sitten voisi ylpeänä esitellä eri tilaisuuksissa. Missähän nekin kuvat nyt pölyttyvät?

Lapset syrjäyttivät muut kuvauskohteet vuosikausiksi. Nuorempi muistaa aika ajoin todeta nyreissään, ettei häntä ole kuvattu niin innokkaasti kuin isosiskoa. Kuvien järjestelyyn ei noina ruuhkavuosina tuntunut jäävän aikaa, ja niinpä näpsiminenkin alkoi menettää hohtoaan. Kuka kuvia paperikassissa katselee?

Valokuvaamisen digitalisoituminen askarrutti minua pitkään. Isä oli hankkinut digikameran, mutta sen kuvat näyttivät kummallisilta. Kännykkäkamerat, ne nyt olivat kerta kaikkiaan syvältä. Lopulta kuitenkin luovutin. Kamerallisen puhelimen sai ensin mies, jotta voi lähettää kuvia matkoiltaan ja sitten minä jotta voin ottaa niitä vastaan. Ällistyksekseni huomasin, että pikku nokialaisella saa kelpo kuvia, ainakin verkkojakeluun. Pitkästä aikaa on ollut mukava ottaa kuvia ilman pelkoa paperikassien täyttymisestä.

Vierailut Pentti Sammallahden sekä Simo ja Eeva Ristan näyttelyssä saivat minut pohtimaan suhdettani valokuvaan. On hienoa katsoa herkkiä ja puhuttelevia kuvia ihmisistä, taidokkaita maisemakuvia ja miksei myös jännittäviä kuvia arkkitehtuurista. Minulle kuitenkin riittää muistojen ja kokemusten tallentaminen, mielenkiintoinen kohde ja kuvien muodostama kertomus. Toistaiseksi.

Nukenvaatteita ja naamiaismuotia



Tanssiin lähdössä



Vaatteiden tekeminen on jännittävää: Onnistuuko vaate tai asuste niin kuin olen sen kuvitellut?

Sain seitsemänvuotiaana lahjaksi pienen leikkiompelukoneen, jolla pystyi oikeasti ompelemaan. Äiti oli varmaan kyllästynyt tekemään nukenvaatteita. Tai sitten isä oli ihastunut laitteen mekaniikkaan. Jos asiassa piili kasvatuksellinen ulottuvuus, kyse on varmaan ollut kannustamisesta itse tekemiseen, ei niinkään naisten töiden opettelusta. Sitä paitsi isäkin ompeli noihin aikoihin teltan ja päälliset retkituoleihin.

Tein ensimmäiseksi vauvanukelleni puseron. Jouduin leikkaamaan sen edestä auki, kun nuken pää ei mitenkään mahtunut kaula-aukon läpi eivätkä kädet taipuneet hihoihin. Räsynukke olisi ollut tässä suhteessa helpompi, mutta ei läheskään niin opettava. Pikkuhiljaa taitoni karttuivat, kun älysin suosia kuminauhavyötäröitä ja väljiä malleja. Tosin oli minun ihan pakko tehdä nukelle myös kansallispuku pitsipuseroineen, raitahameineen ja tyköistuvine liiveineen.

Koulussa käsityö oli toisaalta mukavaa, toisaalta ikävää. Mukavaa oli, kun sai opetella uusia asioita. Ikävää oli, kun joutui purkamaan innostuksissa tehdyn työn epätasaisten pistojen takia. Tilanne koheni, kun saimme kolmannella luokalla alkaa käyttää ompelukonetta. Siitähän minulla oli jo kokemusta.

Vuosien varrella minua ovat innoittaneet enemmän erilaiset rooliasut kuin varsinaiset pitovaatteet, joiden pitää kestää ja säilyä siistinä.

Opiskeluaikana keksimme osallistua Hesperia-hotellissa 80-luvulla järjestettyihin sambakarnevaaleihin. Vaatteet oli tehtävä itse, kun ei ollut varaa osto- tai vuokravaatteisiin (jos niitä olisi löytynytkään). Tylliä, kiiltäviä vuorikankaita, kauniita nappeja ja muita koristeita oli mukava etsiä. Huokeilla kankailla saattoi myös kokeilla ja harjoitella, nukenvaatetyyliin. Viimeistelylläkään ei ollut väliä, kun vaatteita pidettiin vain kerran.

Naamiais- ja roolivaatesuunnittelijan urani syöksähti nousuun, kun lapset tulivat päiväkoti-ikään. Naamiaisia ja erilaisia teemajuhlia oli jatkuvasti. Yhdessä anopin kanssa teimme mitä erilaisimpia asuja prinsessa- ja velhoasuista Haisuli- ja Muumipeikko-pukuihin. Teknisesti kunnianhimoisimpia taisivat olla täytetty elefantti-puku ja rautalangoin tuettu riikinkukon pyrstö.  Paras puku –palkinnon tyttäreni sai Peppi Pitkätossu puvustaan, tai oikeammin siihen kuuluvasta metrin pituisesta hevosesta.

Tyttäreni eivät ole koskaan häpeilleet itse tehtyjä vaatteita ja niinpä olen saanut kunnian tehdä heidän juhlapukunsa. Rippipuvun tein, kun toista tytärtä ei saanut millään vaatekauppaan mekko-ostoksille. Toinen tytär taas todella tiesi mitä haluaa: Vanhojen päivien tanssiaisasuun haettiin inspiraatiota Audrey Hepburnin elokuvista. Ylioppilaspuvun puolestaan piti olla keveä kuten Marilynillä Kesäleskessä.

Kaikkein hauskinta on katsoa pukua käytössä: terhakasti tepastelevaa norsua kärsä pystyssä tai kauniisti keinahtelevaa tanssijaa hulmuavine helmoineen. Eikä se nukkekaan hullummalta näytä, vaikka tukka on harventunut ja kansallispuku vuosikymmenten aikana kovasti rispaantunut.  

Oppia ikä kaikki



Pikkuveli ei vielä halua lukea. Kuva: Jukka Jarva



 Aapisessa oli tonttuja ja A-kirjain kannessa. Äiti luki siitä juttuja, kuten sen kuinka mummo haki kellarista voita. Oliko se kohdassa M, K vai V? Isoäiti oli opettanut minulle kirjaimet ollessani noin kaksivuotias. Sen innoittamana tähyilin, kuulemma, Oulun asuntomme ikkunasta alas kadulle ja huutelin vuoronperään: Pee (pysäköintipaikka) ja miniminoli (tunsin siis autojakin). R-kirjaimen opin kesällä isoäidin ja vaarin luona. Perrrrrrruna, huusin vanhemmilleni puhelimessa.

Olin täyttänyt kuusi vuotta, kun eräänä päivänä tajusin, että osaan lukea tavaamatta. Kirja oli taskukirjan kokoinen, isoilla kirjaimilla kirjoitettu Itämaan kolme viisasta miestä. Sen jälkeen lukemisesta ei tahtonut tulla loppua. Joka syksy koulun kirjastoon tilattiin uusia kirjoja. Mieleeni on painunut, kuinka käärimme kirjoja ja muita koulutarvikkeita makulatuuripaperista ja päällystimme sitten kirjat kirkkaalla kontaktimuovilla. Tai tietysti isä päällysti, mutta minä ja pikkuveli päivystimme vieressä ja leikkelimme muoveja sopivan kokoisiksi. Kun pidimme kiirettä, ehdimme lukea kiinnostavimmat kirjat ennen kuin ne siirrettiin lukukauden alkaessa kirjastoon.

Koulunkäynti oli mukavaa, etenkin kavereiden vuoksi. Koululla asumisen huono puoli oli, että minulla ei ollut koulumatkaa eikä näin ollen tilaisuutta kulkea koulumatkaa kenenkään kanssa. Toisaalta pihapiirissä oli aina lapsia, myös iltaisin ja viikonloppuisin, pelaamassa tai leikkimässä. Oppikouluun meno olikin jo jännittävämpää, opettajia ja muita oppilaita valtava määrä kyläkouluun verrattuna. Lukeminen muuttui äidinkieleksi ja laskento matematiikaksi. Peruskoulun tuloon valmentauduttiin. Isä oli ollut useana kesänä opiskelemassa uutta matematiikkaa ja tuonut kotiin kummallisia kirjoja joukko-oppeineen, unioneineen ja leikkauksineen. Ei niitä koulussa paljoa luettu. Isän tuomia tehtäväkirjoja oli kuitenkin mukava täytellä huvikseen.

Yliopistoon meno oli opettajan lapselle ja hyvälle oppilaalle itsestään selvä asia. Aineen valinta oli jo vaikeampaa. Opettajaksi ei kannata alkaa, sanoi isäni, jos haluaa menestyä urallaan. Isä ei ole tainnut lukea menestykseksi oppilailta saamiaan maailman paras opettaja -pokaaleita. Mitä sitten? Osasin laskea ja osasin piirtää, arkkitehdiksi siis. Arkkitehdin ammatissa on se hyvä puoli, sanoi äiti, että aina voi perustaa yrityksen. Toisin kävi. Jo toisena opiskeluvuonna menin kotikaupungin kaavoitusvirastoon töihin. 80-luvulla virkamiesura näyttäytyi opiskelukavereilleni nynnyjen puuhana. Minusta se erilaisine hallinto- ja politiikkakuvioineen oli kiehtovaa, strategista silmää vaativaa ja hyödyllistä.

Arkkitehtiopiskeluun kuluu harjoitustöiden tekeminen yötä myöten. Kuinka odotinkaan opiskelun päättymistä! Töissä käydessä illat sentään jäävät vapaaksi. Mitä vielä! Kun on kerran tottunut kaiket päivät ja illat lukemaan ja opiskelemaan, siitä on vaikea irrottautua. Uudessa työpaikassa opittavaa riittää uusien asioiden ja ihmisten kanssa noin kolmen vuoden ajaksi. Sitten on keksittävä jotain uutta. Jatko-opiskelua! Täydennyskoulutusta! Tehtäväkiertoa!

Kaikkein eniten uutta opittavaa on ihmisissä ja elämässä. Muuttaminen paikkakunnalta, koulusta ja työyhteisöstä toiseen pakottaa yhä uudelleen sopeutumaan, tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Murrosikäisen avaruusmatkoja oman mielen syvyyksiin tuskin kukaan unohtaa. Omat lapset kasvattavat, sanotaan, eikä suotta. Lapset myös antavat, kerta toisensa jälkeen, rakkautta, iloa, muistutuksia siitä, kuinka paljon elämässä on ihmeteltävää. Nyt keski-ikäisenä on viimein aikaa löytää näitä ihmeitä uudelleen; kirjoista, musiikista, teatterista, taidenäyttelyistä – mutta myös ihan tavallisesta elämästä ja tekemisestä.

Elämäni elokuvateatterit

Piirros: Maija Rönkä

Maaseudulla ei ollut kuusikymmenluvulla elokuvateattereita, joten katselimme elokuvia lähinnä televisiosta. Usein oli laitettava silmät kiinni mutta kurkisteltava kuitenkin sormien välistä kuinka Tarzan päihitti leijonalaumoja tai krokotiilejä. Muutaman kerran kävimme myös oikeissa elokuvissa: Varkaudessa katsomassa Pekkaa ja Pätkää, Hyvinkäällä mummolareissulla Riemukuplaa. Oli jännittävää istua serkkujen kanssa eturivin puupenkeillä!

Ensimmäinen aikuisten elokuvani oli Tappajahai, jota kävin katsomassa isän kanssa Oitin vaatimattomassa teatterissa. Kyllä minua pelotti (olinkin nippa nappa alaikäinen). Joitakin vuosia myöhemmin olin kesätöissä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa, jossa esitettiin elokuvia kerran viikossa. Siellä näin Tappajahain uudelleen, tällä kertaa saksaksi dubattuna. Elämys oli nyt pikemminkin koominen kuin jännittävä.

Kävin peruskoulun yläluokat ja lukion Hyvinkäällä, jossa oli jopa kolme elokuvateatteria, edellä mainitun Aulan lisäksi Arena ja Kinoma. Olosuhteiden pakosta olimme elokuvien suhteen kaikkiruokaisia, katsottua tuli Saturday Night Fevereitä ja Tuulen viemiä, Uuno Turhapuroja ja Bondeja. Tähtien sota oli huipputapaus. Vieläkin ensimmäinen osa on se paras. Elokuvien hohto ei ollut aina elokuva itse, vaan eteisten jännittynyt odotus, ystävät ja salien hämärä tunnelma.

    

Opiskeluaikana Helsingissä elokuvien runsaus hämmensi. Pikkukaupungissa oli kerran, pari kuukaudessa katsottava ne elokuvat, jotka kulloinkin "menivät" teattereissa. Pääkaupungissa saattoi mennä elokuviin aina kun huvitti.  Laatuelokuva-käsite tuli tutuksi, kun opiskelukaverin innoittamana aloin käydä elokuva-arkistossa, joka tuolloin sijaitsi Kapteeninkadulla. Siellä tunsi olevansa kulttuuri-ihminen, varsinkin kun sai katsoa ranskankielistä elokuvaa tanskankielisin tekstein. Ei-kaupallisia elokuvia sain nähdä myös ystävieni pyörittämässä elokuvakerhossa.

Pikkuteattereita tuntui olevan joka nurkassa. Eräässä niistä näytti elokuvia ystävättäreni poikaystävä. Takahuoneesta löysimme filminpyörittäjien lehtiä, joiden rohkea sisältö huvitti meitä tuolloin kovasti. Nyt Korona on liittynyt siihen lukuisten entisten elokuvateattereiden joukkoon, joista on tullut biljardisaleja, kuntosaleja, yökerhoja, uskonnollisten yhdistysten kokoustiloja.

Hyvinkään kolmesta elokuvateatterista toimii vielä kaksi, joissa kummassakin on nykyisin useampia saleja. Kolmas, puusta rakennettu Arena, oli pitkään Suomen vanhin vielä toiminnassa oleva elokuvateatteri. Nyt se on suojeltu. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tyttäreni kävi Englantilaista leikkikoulua, joka järjesti vuosittain Halloween-juhlia. Eräänä vuonna saimme käyttää Areenaa juhlien näyttämönä. Siihen se sopikin mitä mainioimmin! Lapsille tehtiin hämärästi valaistun salin penkkien alle ja ylle temppurata. Kankaalla näytettiin Aku Ankkoja ja Mikki Hiiriä lähes nonstoppina. Väliaikoina kerroin salin etuosassa innokkaalle kuulijajoukolle kummitusjuttuja. Teatterin aula ja parvet olivat mainioita paikkoja buffetille ja kirpputorille, joita eri tilaisuuksissa oli rahanhankinnan takia aina järjestettävä. Juhlan luonteeseen sopivaa hyytävyyttä toi se, että taloa ei palomääräysten vuoksi voitu lämmittää. Valaistuskin oli enemmän tai vähemmän itse viritetty.  

Televisio, videot, dvd:t ja blue-rayt eivät ole onnistuneet täysin lopettamaan elokuvateattereita. Monisalisten palatsien lisäksi kaipaisin kuitenkin vielä menneiden aikojen gloriaa, kullattuja isoja saleja spektaakkeleille, pieniä hämyisiä friikkiteattereita klassikoille ja ei-niin-mainstream-elokuville.

Nuoruuden teattereistani on vielä yksi jäljellä lähes alkuperäisenä: Kuka pelastaisi Maximin?