Vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis...

... siitä kun katselin kotikaupunkia arkkitehtiopiskelijan silmin. (Surkea aasinsilta vaikka Eppuja fanitankin, kuvat ovat jostain vuoden 1980 ja 1986 väliltä.)


Juna vie ja tuo, isompiin kyliin, opiskelemaan, töihin, takaisin kotiin

Kaivoin jutun kuvat esiin, kun perjantainen työpalaveri pääkadun kehittämisestä palautti mieleen suunnittelualueella lorvitut hetket. Jutun pontimena EI siis ollut tämänpäiväisen Hesarin juttu toimittajan teinivuosista Järvenpäässä. Kuka nyt Järvenpäässä olisi käynyt? Paitsi kerran Casinolla ja kerran ylioppilasillallisilla mutta niitä reissuja en välittäisi muistella (ainakaan kun kohdalle sattui kuskin pesti). Sen kyllä muistan, että Otaniemessä kävi joku taiteilija (Rolf Westphal) kertomassa, kuinka oli suunnitellut ne kummat veistokset Tuusulanjärven rannalle (http://www.art-t.fi/index.php?id=1.)

Mitä olisi kotikaupunkini ilman rataa? Monet varhaiset muistoni liittyvät rataan: makuuvaunun kolinaan, kun se vei perhettäni uuteen kotiin pohjoiseen, kuumiin kesäpäiviin radan varressa, kun palasimme lomilla sukulaisiin. Hämeensillalla seistessäni tunnen vieläkin ratapölkkyjen tuoksun, vaikka, hyvänen aika, ne ovat olleet ikuisuuden betonisia. Teinivuosina lähdettiin junalla ostoksille Helsinkiin, Foorumiin (siihen entiseen, matalaan), Kaisaniemenkadun Pukevaan ja Vuorikadun MicMaciin, josta sai ainoat kunnon farkut. Opiskeluaikana matkat taittuivat nukkumista teeskennellen, jospa konduktööri hyvinkin menisi ohi. Aikaisemmilta työmatkoilta muistan sanomalehden luvun vaikeuden, enkä yhtään ihmettele tabloidilehtien suosiota. Nykyisellä i-aikakaudella erilaisen median kuluttaminen on vaan niin helppoa.

Pääkadulla Tehon Sokoksen, rautakaupan ja ravintolan välistä voi aistia tehdaskaupungin modernin hengen. Vain autot ja liikkeiden kyltit kertovat ajan kulusta.

Kuinka viisitoistavuotiaina odotimmekaan ajokortin saamista! Auto oli pääkadun kuningas ja sitä paitsi lämmin paikka talvipakkasilla. Kesäisin tuttuja oli turha hakea, vasta elokuu ja koulun alku toi mökkivangit takaisin kaupunkiin. Sitä riemua, kun Hämeensillan kaiteilla norkoillessa näki Jonkun. Muutamaa vuotta myöhemmin norkoilu siirtyi parkkipaikoille ja erilaisten hanttihommien myötä kadun varren ravitsemusliikkeisiin. Esikännykkäajalla treffit piti sopia hyvissä ajoin (vaikkapa tutussa levykaupassa) tai sitten vain partioida kaupungilla tarkkaillen, kuka milloinkin oli liikenteessä.

Ahjon korttelin sekalainen näkymä kiehtoi aloittelevaa kaupunkisuunnittelijaa. Tästä näkymästä on jäljellä enää Hopealyhdyn kaareva pääty ja kattolanterni. 

Kotikaupungin nimikkokatu. Kotitaloustunnin ostokset noudettiin Sokoksen takaovesta ja autokoulun bemarit odottivat kadun varrella kuljettajakokelaita.  Muut kuin kantikkaat talot on purettu.

Kotikaupungissa oli aikanaan kaksi osuuskauppaa, itäpuolella Ahjo Centrumeineen ja länsipuolella Teho Sokoksineen. Centrum oli jotenkin hienompi, siellä oli kokolattiamatot ja kahvila. Kuvissa kumpikin tasapuolisesti takapihan puolelta. Tavaratalot tulivat tutuiksi etenkin niiden kahden vuoden aikana, kun jouduin koulun jälkeen odottelemaan takahikiälle suuntaavia linja-autoja. Muita hengailupaikkoja olivat linja-autoasema, Jussinmäki ja kirjasto. Viimemainitun kulmia tuskin enää tunnistaa.  

Näkymä parhaillaan uudistuvaan keskustakortteliin ikkunasta, joka on purettu. Kirjasto jää tästä vasemmalle.