Mennään metrolla!



Iida metrossa



"Annen paikka", kertoi veli tyttärensä Iidan, viisi vuotta, huudahtaneen, kun näki televisiossa raitiovaunun. Toden totta, ennen joulua Iida ja Viivi-sisko kävivät Helsingissä. Raitiovaunut olivat jääneet pikkutytön mieleen, vaikkemme silloin niillä kulkeneetkaan. 

Liikennevälineet ovat kiinnostavia. Lukuisat pikkulapset ja isommatkin opettelevat autojen ja lentokoneiden merkkejä. Liikennevälineet ovat usein edustaneet uusinta tekniikkaa, kiehtovaa ja pelottavaakin. Samalla liikennevälineet ovat vieneet meitä aina vain nopeammin ja nopeammin uusiin paikkoihin, kaupunkeihin ja maihin. Vastaavasti vieraat kulkuneuvot herättävät uteliaisuutemme: Mistä ne tulevat, kuka niillä matkustaa? Muuta syytä en keksi siihen, että pikkutyttönä vietin naapurinpoikien kanssa tuntitolkulla aikaa viitostien varrella rekisterinumeroita muistiin kirjoittaen.   

Sain tuntuman liikennevälineiden käyttöön, kun perheemme muutti 60-luvun alussa Pohjois-Suomeen. Lomamatkat mummolaan Hyvinkäälle sujuivat yleensä junalla. Vielä nykyäänkin nukahdan yöjunan kolkkeeseen ja keinahteluun nopeasti.

60-luvun puolivälin jälkeen meille ostettiin auto. Lomamatkat tulivat nyt monipuolisemmiksi, kun matkalla mummolaan oli mahdollisuus pysähtyä ja katsella nähtävyyksiä. Mieleeni ovat jääneet parhaiten lukuisat uimarannat, kirkot ja nakkikioskit. Ja se, että eväspaketti oli avattava noin vartin kuluttua siitä, kun auto lähti liikkeelle. Kananmunaleivät olivat parhaita.

Oppikouluaikana tein koulumatkat bussilla. Matka kesti puoli tuntia, ja sen aikana ehti hyvin tehdä läksyjä ja kuunnella radiota. Uutiset ja aamun peili, urheilua ja musiikkia, mitäpä muuta tuolloin radiosta olisi tullutkaan. Läksyjen tekoon jäi muutekin hyvää aikaa, kun bussi tuli aamulla puolisen tuntia ennen koulun alkua ja vastaavasti lähti tunnin tai puolitoista koulun päättymisen jälkeen. Kirjasto ja sen lukusalit tulivat enemmän kuin tutuiksi. Myöhemmin, kun taskurahaakin oli, aikaa tuli kulutettua myös kaupoissa. Linja-autoaseman kahvila valitettavasti lopetettiin juuri tuolloin.

Lapsena matkoilla usein odotti pysähtymistä tai perille pääsemistä. Nykyisin matkustaminen, tai oikeastaan matkalla oleminen, on rauhoittavaa. Pitkillä juna- tai bussimatkoilla on mukava vain olla, katsella ikkunoista, lukea kirjoja tai katsella kanssamatkustajia. Töiden tekeminenkin, rauhassa, tuntuu ylellisyydeltä.

Tänä viikonloppuna veli tuli tyttärineen uudelleen Helsinkiin. Ratikka-ajelu oli ilman muuta tehtävä. Keskustassa mieleen juolahti: Mitä jos mennään kummitädin luo? Joo, mennään! Ajan säästämiseksi vaihdoimme metroon. Ensin se tuntui pelottavalta: Hui, joudutaan maan alle. Pikku jännitys vaihtui kuitenkin nopeasti mielenkiinnoksi. Ollaanko me nyt maan alla vai kellarissa? Tuolla näkyy kattoikkunasta taivas! Milloin alitetaan meri? Paluumatka oli tarkoitus tehdä ratikalla. "Eikä, mennään metrolla", pyysi Iida. "Ei kun ratikalla", vaati Viivi. Ei hätää, joukkueemme jakautui kahtia. Metrojoukkue oli nopeampi, vaikka käytti ratikkaa liityntäliikenteessä.

Tänään oli suunnitelmissa uusi retki kaupungille, tällä kertaa Merisatamaan ihailemaan auringonpaistetta. "Mennään metrolla", pyysi Iida-tyttönen, mutta oli ihan tyytyväinen ratikkamatkaankin. Paluumatkalla sitten olikin jo pakko vaihtaa metroon, edes pariksi pysäkinväliksi. Kaupunkisuunnittelun ammattilaisena en voinut olla pohtimatta: Mitä me aikuiset voisimme tehdä, että lasten luontainen innostus joukkoliikenteen käyttöön säilyisi läpi elämän?