Valokuvaamisen into

Kiutaköngäs 1974

Valokuvapaperilaatikot ja tyhjät filmirullat olivat kuulemma ensimmäisiä lempilelujani. Meillä oli niitä paljon, olihan isä ahkera harrastajavalokuvaaja.

Oli jännittävää, kun makuuhuone muutaman kerran vuodessa pimennettiin verhoilla ja koko perhe varustautui valokuvien kehittämiseen punaisessa valossa. Ihmeiden ihme, kuinka kuva ilmestyi ensin suurennuskoneen valoon ja hetken kuluttua uudelleen kehiteliemessä kelluvalle paperille. Kun olin kasvanut vähän isommaksi, sain nostaa kuvat kiinnitteestä, huuhdella ne ja asetella sanomalehdille kuivumaan.

Kolmetoistavuotiaana osallistuin seurakunnan retkelle Kuusamoon ja sain ottaa isän kameran mukaan. Kuvasin innokkaasti Rukan maisemia, Kiutaköngästä ja matkatovereitani. Matkan jälkeen sain opetella myös kuvien kehittämistä. Kuinka vaikeaksi touhu osoittautuikaan! Monenlaista epätarkkuutta voi sattua matkan varrella.

Seitsemänkymmentäluvun kuluessa värikuvat valloittivat markkinat ja mustavalkokuvien vedostaminen väheni. Sääli, sillä nyt tuosta ajasta on vain ruskeita, haalistuneita muistoja. Luokkaretkikuvia näppäillessä valottamisen, tarkentamisen ja rajaamisen taito sentään koheni. Isän Voigtländer kun ei ollut mikään automaattikamera.

Kunnon arkkitehtiopiskelijan tavoin ostin ensimmäisen kesätyön palkalla järjestelmäkameran zoomeineen. Minolta oli monessa mukana, kunnes sen suljin alkoi hyytyä kymmenen vuoden käytön jälkeen. Kamera korjattiin, kun tytär meni kuvataidelukioon, mutta ei enää kestänyt huoletonta käyttöä. Tyttökin siirtyi digijärkkäriin.

Opiskeluaikojen kuvissa vilahtelevat enimmäkseen rakennukset ja kaupunkinäkymät. Jonkin verran käytin Otaniemen valokuvauslaboratoriota, mutta lopulta uskoin, ettei minusta ole vedostajaksi. Sitä paitsi arkkitehtien kuului tuohon aikaan ottaa diakuvia, joita sitten voisi ylpeänä esitellä eri tilaisuuksissa. Missähän nekin kuvat nyt pölyttyvät?

Lapset syrjäyttivät muut kuvauskohteet vuosikausiksi. Nuorempi muistaa aika ajoin todeta nyreissään, ettei häntä ole kuvattu niin innokkaasti kuin isosiskoa. Kuvien järjestelyyn ei noina ruuhkavuosina tuntunut jäävän aikaa, ja niinpä näpsiminenkin alkoi menettää hohtoaan. Kuka kuvia paperikassissa katselee?

Valokuvaamisen digitalisoituminen askarrutti minua pitkään. Isä oli hankkinut digikameran, mutta sen kuvat näyttivät kummallisilta. Kännykkäkamerat, ne nyt olivat kerta kaikkiaan syvältä. Lopulta kuitenkin luovutin. Kamerallisen puhelimen sai ensin mies, jotta voi lähettää kuvia matkoiltaan ja sitten minä jotta voin ottaa niitä vastaan. Ällistyksekseni huomasin, että pikku nokialaisella saa kelpo kuvia, ainakin verkkojakeluun. Pitkästä aikaa on ollut mukava ottaa kuvia ilman pelkoa paperikassien täyttymisestä.

Vierailut Pentti Sammallahden sekä Simo ja Eeva Ristan näyttelyssä saivat minut pohtimaan suhdettani valokuvaan. On hienoa katsoa herkkiä ja puhuttelevia kuvia ihmisistä, taidokkaita maisemakuvia ja miksei myös jännittäviä kuvia arkkitehtuurista. Minulle kuitenkin riittää muistojen ja kokemusten tallentaminen, mielenkiintoinen kohde ja kuvien muodostama kertomus. Toistaiseksi.