Pyöräillen asfalttiviidakkoon

Logistisista syistä päätin maanantaina lähteä pyörällä liikenteeseen. Onneksi päätös syntyi vasta aamulla. Jos olisin jo illalla huomannut, että 1) omaa pyörää ei näy missään 2) tyttären pyörä roikkuu katossa pyörävaraston äärimmäisessä nurkassa 3) avaimesta ei ole havaintoa 4) pumppu on hajonnut, olisin varmasti luovuttanut.



Oisko magee kypärä?

Hyvän yöunen virkistämänä jaksoin tarttua kadonneen pyörän arvoitukseen ja soitin tytölle: "Mahtaisiko pyöräni olla sinulla?" "Ei, mutta olen juuri lähistöllä pyöränavaimeni kanssa", hän vastasi. Hain avaimen ja siitä innostuneena aloin nostaa pyörää kattokoukusta. Pikku juttu siihen nähden, että pyörä piti kantaa käsivarsien varassa muiden pyörien yli ulos varastosta.

Kumien tyhjyys ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että pumppu osoittautui surkeaksi. Onneksi Plan B toimi: korttelin autohallin Timppa täytti renkaat ja nosti satulaa. Palveluyhteiskunnassa kelpaa elellä! Ehdotinkin Timpalle, että hän ottaisi autojen korjailun lisäksi myös pyörähuollon repertuaariinsa.

Etu-Töölöstä Fabianinkadulle pyöräily on helppoa, kun lähes koko matkan voi käyttää pyöräteitä. Liikennevalotkaan eivät harmittaneet, kun sain vihreätä odotellessa hyvän syyn levähtää. Syke nousi ajaessa kummasti, varmasti enemmän jännityksestä kuin reitin raskaudesta. Tästä syystä ja koska jalankulkija-asema oli vielä kirkkaana mielessä, pidin vauhdin varsin alhaisena. "Pahuksen kesäpyöräilijät", arvelisin ohi kiitävien sadatelleen.



... tai oisko tää parempi?

Pyöräilyreitin valinta Fabianinkadulta Kesäkadun kautta Tullinpuomiin ja sieltä takaisin kotiin osoittautui hankalaksi. Kävelijä on tottunut menemään lyhintä reittiä, pyöräilijälle se sama voi olla kauhistus: laajoja risteyksiä, hyppelyä pyörän päältä ja takaisin, laajojen risteysten kiertelyä, väärään suuntaan yksisuuntaisia katuja. Töölön kaupunkikuvallisesti kiehtova katumiljöö on pyöräilijälle varsinainen asfalttiviidakko. Sitten kun opin käyttämään Urheilukadun pyörätietä, olin jo voiton puolella. Ensi viikolla alan ehkä nauttimaan pyöräilystä.

On kiehtovaa huomata, kuinka joustavasti ajatukset muuttuvat tilanteen mukaan. Autoilijana kammoan pyöriä, jotka yks kaks ilmestyvät oikeaan sivupeiliin ja jalankulkijoita, jotka toikkaroivat suojatiellä päin punaista. Jalankulkijana inhoan autoja, joita on liikaa, ja kiilusilmäisiä pyöräilijoitä, jotka listivät jalankulkijoita Espan pyörätiellä. Pyöräilijänä pelkään kaikkia: päälle ajavia autoja, ohi kiitäviä pikapyöräilijöitä ja onnettomia jalankulkijoita, jotka uhkaavat jäädä alle.

Meillä ihaillaan kovasti tanskalaista ja hollantilaista pyöräilykulttuuria: selkeästi merkittyjä, yhtenäisiä pyöräteitä ja taitoa käyttää oikeita väyliä oikeaan aikaan. Toisella tavallakin voi selvitä. Kiotossa näimme, miten katu voi olla vain muutaman metrin levyinen ja siihen mahtuu kaikki: autot, kävelijät, pyörät, koirat ja kissat. Näin siis keskustan pikkukaduilla. Kun kaikki kulkivat sekaisin, vauhdit olivat tosi alhaisia. Suurempien katujen varsilla oli pyöräteitä, mutta myös jalkakäytävillä ajettiin. Yhtään törmäystä ei kahden viikon aikana sattunut, vaikka vasemmanpuoleinen liikenne hämmensikin meitä. Kiotolaiset osoittautuivat taitaviksi väistelijöiksi.

Japaninkurssi Tullinpuomissa kestää vielä kolme viikkoa. Sinä aikana opin varmaan nauttimaan pyöräilystä. Ja työntämään pyörää ilman että polkusimet iskevät sääriin hirveitä mustelmia. Sitä odotellessa: missähän vanhat rullaluistelusuojat ovat?