Juoksun hurmaa

Aloitin juoksemisen enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti viitisentoista vuotta sitten. Aluksi oli vaikea uskoa ystävien vakuutteluja siitä, että juoksusta tulee hyvä olo ja että siihen voi jäädä jopa koukkuun. Yritin keskittyä hengittämiseen, joten kovin kauaa en kärsinyt palleapistoksista. Hengästyminen sen sijaan tuntui pitkään kohtuuttomalta, vaikka vähitellen aloinkin juosta yhä säännöllisemmin.

Kuusi vuotta sitten ostin sykemittarin ja juoksun ongelmat alkoivat selvitä. Huomasin, että säntään liikkeelle aivan liian lujaa. Jos syke on heti alussa lähes maksimissa, siitä toipuminen kestää yllättävän kauan, vaikka vauhtia hidastaisi.

Hitaan aloituksen opetteleminen kesti useita kuukausia, ilman sykemittaria se tuskin olisi onnistunut. Sitten huomasin hämmästyksekseni, että kahden kilometrin jälkeen juoksu muuttuu helpommaksi ja neljän kilometrin kohdalla tulee viimein se hyvä olo.


Vakioreittimme Töölölahden ympäri on vajaat kolme kilometriä, hieman liian lyhyt nautinnolliseen juoksuun, mutta sopiva arkiaamuina ennen töihin lähtöä. Maisema toki on kaunis! Kaupunkiviikonloppuina pidennän lenkkiä Uimastadionille, Eläintarhan kentälle ja Alppipuistoon. Mäkien ansiosta tuo seitsemän, kahdeksan kilometriä tuntuu jo mukavasti.

Lomien ja kesäviikonloppujen suolaa on juosta mökkitiellä. Vaikka olosuhteiden puolesta joudumme juoksemaan saman osuuden ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, näkymät ovat eri suunnista katsottuna erilaisia.

Kahden ja puolen kilometrin matkaan mahtuu monenmoista, asutusta, metsätaipaleita, pitkiä näkymiä. Kymmenen vuoden aikana olemme jo oppineet, ketkä asuvat alueella melkoisen vakituisesti, ketkä vierailevat alueella vain satunnaisesti. Juoksulenkille osuvat lähes ainoat sosiaaliset kontaktimme muihin asukkaisiin: pieniä lausahduksia kalaonnesta, puutarhanpidosta, remonteista, koirista ja säästä. Muutoin uskomme, että säällinen etäisyys on paras turva konflikteja vastaan.

Juoksureitin kohokohta on puiden muodostama lehtiholvi, jonka lävitse paikka paikoin aukeaa näkymä aamuaurinkoiselle selälle. Lahdenpohjukasta näkee lähes Virkkalaan saakka, osuupa näkymään mökkimme vastaranta ja pikkuruisena myös saari, jota Juhani sitkeästi kalareissuillaan kierää. Lintujakin on hauska seurailla, kuunnella pikkutikkojen koputtelua puhelinpylväissä ja kyyhkysten kuhertelua kuusikoissa. Hienoimpia ovat kuitenkin järvellä toitottavat joutsenet ja silloin tällöin tienvarsipuissa päivystävät palokärjet.

Reilun kymmenen vuoden aikana olemme nähneet myös pienipiirteisen maaseutumaiseman muutoksen. Ensimmäisessä kuvassa juoksen kohti tien oikealla puolella olevaa entistä peltoa, joka toisena vuotenamme näillä kulmin istutettiin kasvamaan kuusia ja lehtipuita. Jokunen tammikin on joukossa, ja ainakin osa niistä näyttää säilyneen. Kuusien kasvu ei kyllä ole kaksista, viimeisinä vuosina latvat ovat kasvaneet varmaan metrin vuodessa, mutta sitten kuivuneet ja käyristyneet.

Muutama pelto on onneksi pelastunut metsittämiseltä ja pusikoitumiselta. Yhtä tilkkua ylläpidetään avoimena ruohonleikkuutraktorilla. Mistään niitystä ei voi puhua, mutta avoin maisema on yhtä kaikki ilahduttava.

Vielä mukavammin on kuitenkin käynyt viereisessä kuvassa näkyville pelloille: kolme hevosta saa kesällä käyskennellä näillä laitumilla ja popsia tuoretta nurmea. Keväällä, lannan levityksen aikaan, koitan olla kiinittämättä huomiota laitumen ja järven väliseen etäisyyteen.