Kesäpendelöijän synnintunnustus

Hävettää tunnustaa, mutta olen kesäpendelöijä. Kiusaus on liian suuri, kun mökki sijaitsee vain 70 kilometrin päässä pölyisestä ja hikisestä Helsingistä. (Anteeksi kaikki kesähelsinkiläiset, mutta olen pohjimmiltani maalaistyttö.)

Olen sikäli onnekas, että voin pendelöidä bussilla. Se lohduttaa ilmastonmuutos-omaatuntoani, tuota työn tuomaa luontaisetua, olisihan sukkulointi mökin ja kaupungin omalla autolla vieläkin epäekologisempaa. Samalla edistän joukkoliikenteen säilymistä maaseudulla: Lohja-Helsinki -bussit toki kulkisivat ilman minuakin, mutta Lohjalta Karjalohjalle päin kulkeva jatkoyhteys kaipaa selvääkin selvemmin jokaista matkustajaa. Toivottavasti linja säilyy, jotta ensi kesänäkin pääsisin bussilla vain viiden kilometrin päähän kesäparatiisistani.

Bussissa istuminen on mukavaa ja rentouttavaa, varsinkin kun teen sitä vain muutaman viikon vuodessa. Bussissa voin miettiä, mistä kanssamatkustajat tulevat ja minne menevät. Aamuisin toki töihin, mutta etenkin perjantaina iltapäivällä mukana on kotiin palaavia opiskelijoita ja sukuloimaan matkustavia. Toisinaan käytän matkan romaanien lukemiseen ja kaiken kumman pohdiskeluun, toisinaan ajatusten lepuutteluun tai ihan vaan nukkumiseen.

Vaihtoyhteydellinen bussi lähtee vartin yli neljä, joten töistä tulee lähdettyä ajoissa. Puolentoista tunnin bussissa istumisen jälkeenkin iltaan jää pituutta. Pendelöintini ansiosta Juhani saa mahdollisuuden viettää päivät mökillä puuhaillen, mistä on minulle silkkaa hyötyä. On kerrassaan upeaa tulla bussilta suoraan ruokapöytään ja popsia samana päivänä pyydettyä haukea, kuhaa tai ahventa.

Luksusta on myös se, että sauna on lämmin, haudutetut vihdat valmiina ja kesälämmin järvi odottamassa pulahtajaa. Saunan päälle voi istua terassilla ja nauttia lempeästä kesäillasta. Sään salliessa, ja miksei se sallisi, voi vielä käydä kokemassa verkot tai muuten vain soudella järvellä ja ihailla maisemia.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä syynä mökkipendelöintiin ovat aamut. Aamuaurinko alkaa paistaa rantaamme jo varhain. Vaikka ennen kuutta herääminen on aamu-uniselle tuskaa, sitä lievittää kummasti kun voi availla silmiä lintujen lauluja kuunnellen tai auringon paisteessa väreileviä lehtiä ihaillen. Selvä se, että mökin viileydessä ja hiljaisuudessa viisikymppinen myös nukkuu paremmin. Lisäksi, kun käytän kaupungissa ainakin tunnin herätelläkseni itseni aamun hesarin kanssa, täällä voin tallustella paljain jaloin sammaloitunutta polkua uimarantaan ja edelleen aamuautereessa lepäävään järveen. Vesi tuntuu aamu-unisella iholla aluksi aina kylmältä, mutta noin viiden vedon jälkeen olo on autuas.

Voiko ihanammin päivän enää alkaa?