Elämäni elokuvateatterit

Piirros: Maija Rönkä

Maaseudulla ei ollut kuusikymmenluvulla elokuvateattereita, joten katselimme elokuvia lähinnä televisiosta. Usein oli laitettava silmät kiinni mutta kurkisteltava kuitenkin sormien välistä kuinka Tarzan päihitti leijonalaumoja tai krokotiilejä. Muutaman kerran kävimme myös oikeissa elokuvissa: Varkaudessa katsomassa Pekkaa ja Pätkää, Hyvinkäällä mummolareissulla Riemukuplaa. Oli jännittävää istua serkkujen kanssa eturivin puupenkeillä!

Ensimmäinen aikuisten elokuvani oli Tappajahai, jota kävin katsomassa isän kanssa Oitin vaatimattomassa teatterissa. Kyllä minua pelotti (olinkin nippa nappa alaikäinen). Joitakin vuosia myöhemmin olin kesätöissä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa, jossa esitettiin elokuvia kerran viikossa. Siellä näin Tappajahain uudelleen, tällä kertaa saksaksi dubattuna. Elämys oli nyt pikemminkin koominen kuin jännittävä.

Kävin peruskoulun yläluokat ja lukion Hyvinkäällä, jossa oli jopa kolme elokuvateatteria, edellä mainitun Aulan lisäksi Arena ja Kinoma. Olosuhteiden pakosta olimme elokuvien suhteen kaikkiruokaisia, katsottua tuli Saturday Night Fevereitä ja Tuulen viemiä, Uuno Turhapuroja ja Bondeja. Tähtien sota oli huipputapaus. Vieläkin ensimmäinen osa on se paras. Elokuvien hohto ei ollut aina elokuva itse, vaan eteisten jännittynyt odotus, ystävät ja salien hämärä tunnelma.

    

Opiskeluaikana Helsingissä elokuvien runsaus hämmensi. Pikkukaupungissa oli kerran, pari kuukaudessa katsottava ne elokuvat, jotka kulloinkin "menivät" teattereissa. Pääkaupungissa saattoi mennä elokuviin aina kun huvitti.  Laatuelokuva-käsite tuli tutuksi, kun opiskelukaverin innoittamana aloin käydä elokuva-arkistossa, joka tuolloin sijaitsi Kapteeninkadulla. Siellä tunsi olevansa kulttuuri-ihminen, varsinkin kun sai katsoa ranskankielistä elokuvaa tanskankielisin tekstein. Ei-kaupallisia elokuvia sain nähdä myös ystävieni pyörittämässä elokuvakerhossa.

Pikkuteattereita tuntui olevan joka nurkassa. Eräässä niistä näytti elokuvia ystävättäreni poikaystävä. Takahuoneesta löysimme filminpyörittäjien lehtiä, joiden rohkea sisältö huvitti meitä tuolloin kovasti. Nyt Korona on liittynyt siihen lukuisten entisten elokuvateattereiden joukkoon, joista on tullut biljardisaleja, kuntosaleja, yökerhoja, uskonnollisten yhdistysten kokoustiloja.

Hyvinkään kolmesta elokuvateatterista toimii vielä kaksi, joissa kummassakin on nykyisin useampia saleja. Kolmas, puusta rakennettu Arena, oli pitkään Suomen vanhin vielä toiminnassa oleva elokuvateatteri. Nyt se on suojeltu. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tyttäreni kävi Englantilaista leikkikoulua, joka järjesti vuosittain Halloween-juhlia. Eräänä vuonna saimme käyttää Areenaa juhlien näyttämönä. Siihen se sopikin mitä mainioimmin! Lapsille tehtiin hämärästi valaistun salin penkkien alle ja ylle temppurata. Kankaalla näytettiin Aku Ankkoja ja Mikki Hiiriä lähes nonstoppina. Väliaikoina kerroin salin etuosassa innokkaalle kuulijajoukolle kummitusjuttuja. Teatterin aula ja parvet olivat mainioita paikkoja buffetille ja kirpputorille, joita eri tilaisuuksissa oli rahanhankinnan takia aina järjestettävä. Juhlan luonteeseen sopivaa hyytävyyttä toi se, että taloa ei palomääräysten vuoksi voitu lämmittää. Valaistuskin oli enemmän tai vähemmän itse viritetty.  

Televisio, videot, dvd:t ja blue-rayt eivät ole onnistuneet täysin lopettamaan elokuvateattereita. Monisalisten palatsien lisäksi kaipaisin kuitenkin vielä menneiden aikojen gloriaa, kullattuja isoja saleja spektaakkeleille, pieniä hämyisiä friikkiteattereita klassikoille ja ei-niin-mainstream-elokuville.

Nuoruuden teattereistani on vielä yksi jäljellä lähes alkuperäisenä: Kuka pelastaisi Maximin?