Nukenvaatteita ja naamiaismuotia



Tanssiin lähdössä



Vaatteiden tekeminen on jännittävää: Onnistuuko vaate tai asuste niin kuin olen sen kuvitellut?

Sain seitsemänvuotiaana lahjaksi pienen leikkiompelukoneen, jolla pystyi oikeasti ompelemaan. Äiti oli varmaan kyllästynyt tekemään nukenvaatteita. Tai sitten isä oli ihastunut laitteen mekaniikkaan. Jos asiassa piili kasvatuksellinen ulottuvuus, kyse on varmaan ollut kannustamisesta itse tekemiseen, ei niinkään naisten töiden opettelusta. Sitä paitsi isäkin ompeli noihin aikoihin teltan ja päälliset retkituoleihin.

Tein ensimmäiseksi vauvanukelleni puseron. Jouduin leikkaamaan sen edestä auki, kun nuken pää ei mitenkään mahtunut kaula-aukon läpi eivätkä kädet taipuneet hihoihin. Räsynukke olisi ollut tässä suhteessa helpompi, mutta ei läheskään niin opettava. Pikkuhiljaa taitoni karttuivat, kun älysin suosia kuminauhavyötäröitä ja väljiä malleja. Tosin oli minun ihan pakko tehdä nukelle myös kansallispuku pitsipuseroineen, raitahameineen ja tyköistuvine liiveineen.

Koulussa käsityö oli toisaalta mukavaa, toisaalta ikävää. Mukavaa oli, kun sai opetella uusia asioita. Ikävää oli, kun joutui purkamaan innostuksissa tehdyn työn epätasaisten pistojen takia. Tilanne koheni, kun saimme kolmannella luokalla alkaa käyttää ompelukonetta. Siitähän minulla oli jo kokemusta.

Vuosien varrella minua ovat innoittaneet enemmän erilaiset rooliasut kuin varsinaiset pitovaatteet, joiden pitää kestää ja säilyä siistinä.

Opiskeluaikana keksimme osallistua Hesperia-hotellissa 80-luvulla järjestettyihin sambakarnevaaleihin. Vaatteet oli tehtävä itse, kun ei ollut varaa osto- tai vuokravaatteisiin (jos niitä olisi löytynytkään). Tylliä, kiiltäviä vuorikankaita, kauniita nappeja ja muita koristeita oli mukava etsiä. Huokeilla kankailla saattoi myös kokeilla ja harjoitella, nukenvaatetyyliin. Viimeistelylläkään ei ollut väliä, kun vaatteita pidettiin vain kerran.

Naamiais- ja roolivaatesuunnittelijan urani syöksähti nousuun, kun lapset tulivat päiväkoti-ikään. Naamiaisia ja erilaisia teemajuhlia oli jatkuvasti. Yhdessä anopin kanssa teimme mitä erilaisimpia asuja prinsessa- ja velhoasuista Haisuli- ja Muumipeikko-pukuihin. Teknisesti kunnianhimoisimpia taisivat olla täytetty elefantti-puku ja rautalangoin tuettu riikinkukon pyrstö.  Paras puku –palkinnon tyttäreni sai Peppi Pitkätossu puvustaan, tai oikeammin siihen kuuluvasta metrin pituisesta hevosesta.

Tyttäreni eivät ole koskaan häpeilleet itse tehtyjä vaatteita ja niinpä olen saanut kunnian tehdä heidän juhlapukunsa. Rippipuvun tein, kun toista tytärtä ei saanut millään vaatekauppaan mekko-ostoksille. Toinen tytär taas todella tiesi mitä haluaa: Vanhojen päivien tanssiaisasuun haettiin inspiraatiota Audrey Hepburnin elokuvista. Ylioppilaspuvun puolestaan piti olla keveä kuten Marilynillä Kesäleskessä.

Kaikkein hauskinta on katsoa pukua käytössä: terhakasti tepastelevaa norsua kärsä pystyssä tai kauniisti keinahtelevaa tanssijaa hulmuavine helmoineen. Eikä se nukkekaan hullummalta näytä, vaikka tukka on harventunut ja kansallispuku vuosikymmenten aikana kovasti rispaantunut.