Oppia ikä kaikki



Pikkuveli ei vielä halua lukea. Kuva: Jukka Jarva



 Aapisessa oli tonttuja ja A-kirjain kannessa. Äiti luki siitä juttuja, kuten sen kuinka mummo haki kellarista voita. Oliko se kohdassa M, K vai V? Isoäiti oli opettanut minulle kirjaimet ollessani noin kaksivuotias. Sen innoittamana tähyilin, kuulemma, Oulun asuntomme ikkunasta alas kadulle ja huutelin vuoronperään: Pee (pysäköintipaikka) ja miniminoli (tunsin siis autojakin). R-kirjaimen opin kesällä isoäidin ja vaarin luona. Perrrrrrruna, huusin vanhemmilleni puhelimessa.

Olin täyttänyt kuusi vuotta, kun eräänä päivänä tajusin, että osaan lukea tavaamatta. Kirja oli taskukirjan kokoinen, isoilla kirjaimilla kirjoitettu Itämaan kolme viisasta miestä. Sen jälkeen lukemisesta ei tahtonut tulla loppua. Joka syksy koulun kirjastoon tilattiin uusia kirjoja. Mieleeni on painunut, kuinka käärimme kirjoja ja muita koulutarvikkeita makulatuuripaperista ja päällystimme sitten kirjat kirkkaalla kontaktimuovilla. Tai tietysti isä päällysti, mutta minä ja pikkuveli päivystimme vieressä ja leikkelimme muoveja sopivan kokoisiksi. Kun pidimme kiirettä, ehdimme lukea kiinnostavimmat kirjat ennen kuin ne siirrettiin lukukauden alkaessa kirjastoon.

Koulunkäynti oli mukavaa, etenkin kavereiden vuoksi. Koululla asumisen huono puoli oli, että minulla ei ollut koulumatkaa eikä näin ollen tilaisuutta kulkea koulumatkaa kenenkään kanssa. Toisaalta pihapiirissä oli aina lapsia, myös iltaisin ja viikonloppuisin, pelaamassa tai leikkimässä. Oppikouluun meno olikin jo jännittävämpää, opettajia ja muita oppilaita valtava määrä kyläkouluun verrattuna. Lukeminen muuttui äidinkieleksi ja laskento matematiikaksi. Peruskoulun tuloon valmentauduttiin. Isä oli ollut useana kesänä opiskelemassa uutta matematiikkaa ja tuonut kotiin kummallisia kirjoja joukko-oppeineen, unioneineen ja leikkauksineen. Ei niitä koulussa paljoa luettu. Isän tuomia tehtäväkirjoja oli kuitenkin mukava täytellä huvikseen.

Yliopistoon meno oli opettajan lapselle ja hyvälle oppilaalle itsestään selvä asia. Aineen valinta oli jo vaikeampaa. Opettajaksi ei kannata alkaa, sanoi isäni, jos haluaa menestyä urallaan. Isä ei ole tainnut lukea menestykseksi oppilailta saamiaan maailman paras opettaja -pokaaleita. Mitä sitten? Osasin laskea ja osasin piirtää, arkkitehdiksi siis. Arkkitehdin ammatissa on se hyvä puoli, sanoi äiti, että aina voi perustaa yrityksen. Toisin kävi. Jo toisena opiskeluvuonna menin kotikaupungin kaavoitusvirastoon töihin. 80-luvulla virkamiesura näyttäytyi opiskelukavereilleni nynnyjen puuhana. Minusta se erilaisine hallinto- ja politiikkakuvioineen oli kiehtovaa, strategista silmää vaativaa ja hyödyllistä.

Arkkitehtiopiskeluun kuluu harjoitustöiden tekeminen yötä myöten. Kuinka odotinkaan opiskelun päättymistä! Töissä käydessä illat sentään jäävät vapaaksi. Mitä vielä! Kun on kerran tottunut kaiket päivät ja illat lukemaan ja opiskelemaan, siitä on vaikea irrottautua. Uudessa työpaikassa opittavaa riittää uusien asioiden ja ihmisten kanssa noin kolmen vuoden ajaksi. Sitten on keksittävä jotain uutta. Jatko-opiskelua! Täydennyskoulutusta! Tehtäväkiertoa!

Kaikkein eniten uutta opittavaa on ihmisissä ja elämässä. Muuttaminen paikkakunnalta, koulusta ja työyhteisöstä toiseen pakottaa yhä uudelleen sopeutumaan, tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Murrosikäisen avaruusmatkoja oman mielen syvyyksiin tuskin kukaan unohtaa. Omat lapset kasvattavat, sanotaan, eikä suotta. Lapset myös antavat, kerta toisensa jälkeen, rakkautta, iloa, muistutuksia siitä, kuinka paljon elämässä on ihmeteltävää. Nyt keski-ikäisenä on viimein aikaa löytää näitä ihmeitä uudelleen; kirjoista, musiikista, teatterista, taidenäyttelyistä – mutta myös ihan tavallisesta elämästä ja tekemisestä.