Leppoisaa rakentamista?

Rakentaminen on jännittävää. Se on myös mukavan leppoisaa, ainakin niin kauan kun sen voi säilyttää harrastuksena. Taloudellisena toimintana se tuntuu olevan kaikkea muuta. Osallistuin taannoin tilaisuuteen, jossa ammattilaiset pohtivat kaupunkirakentamisen tulevaisuutta. Miksi siitä on tullut niin kiireistä, vaihtoehdotonta ja luotaan työntävää?

Kaikki lapset pitävät rakentamisesta. Rakennusmateriaaliksi kelpaa kaikki, mitä ympäristöstä löytyy. Ensin tehdään torneja ja muureja, joita on mukava romauttaa kasaan ja rakentaa uudelleen. Myöhemmin rakennelmille tulee sisältö: ne ovat taloja, koteja, kokonaisia maailmoja leikkejä varten. Kukapa meistä ei olisi tehnyt majoja pöydän alle, kivien koloon tai lumipenkkaan?

Meidän perheessämme rakentaminen on ollut myös vanhempien ja lasten yhteinen asia. Pikkutyttönä mielipuuhaani oli katsella kun isä teki puutöitä. Oli mukavaa ojennella työkaluja ja auttaa missä mahdollista. Kun sitten omakotitalon rakentamisen aika tuli, auttaminen oli jo vakavampaa. Pikkuveljen kanssa kannoimme tiiliä, täytimme sementtimyllyä ja tietenkin kiskoimme nauloja purkulaudoista. Huippuhetkiä oli vesikaton aluslaudoituksen naulaaminen ja muutaman kerroksen muuraaminen savupiippuun. Siinä sivussa teimme myös omia rakennelmia jäännösmateriaaleista. Oppihan siinä kantapään kautta miten talo pysyy pystyssä.

Lumilinnojakin rakennettiin. Parhaiten mieleeni on jäänyt se luolasto, joka isä rakensi koulun pihalla olevaan valtaisaan lumikasaan. Siinä oli monta salia ja yhdyskäytävää. Kevään tullessa piti olla tarkkana, kun lumikasa painui ja käytävät madaltuivat. Eräänä talvena juutuin tällaiseen painuneeseen lumiluolaan ja kasa jouduttiin hajottamaan päältäni. Omille lapsilleni en rakentanut luolia, lumilinnoja ja liukumäkiä kylläkin. Jopa niin innokkaasti, että lapset valittivat jälkeenpäin joutuneensa seuraamaan tumput suorana äidin touhuja.

Mutta osasivat tytöt rakentaa itsekin. Kunnianhimoisimpana projektina he rakensivat pahvista ja paperista pikku taloja ja huonekaluja pääsiäismunista ja muropakkauksista saaduille pikkiriikkisille otuksille. Talot rakentuivat innostuksen ja tarpeen mukaan huone kerrallaan ilman sen kummempaa etukäteen tehtyä kokonaissuunnitelmaa. Apua tarvittiin vasta sitten, kun taloon piti saada yläkerta ja portaat. Osia talosta on vieläkin jäljellä.

Kuva: Minna Rönkä

 
Omat oikeat rakennusprojektini ovat rajoittuneet omien asuntojen remontointiin sekä muutamiin tuttaville ja sukulaisille tehtyihin laajennus- ja mökkisuunnitelmiin. Parasta on ollut keittiösuunnittelu. Siinä on jotain samaa kuin palikkahommissa, vähän suuremmassa mittakaavassa vain. Palaset ovat olemassa, keittiövalmistajien, hanatehtaiden, laattakauppojen ja muiden katalogeissa.

Keittiö on tilana sopivan kokoinen, helppo mitata ja ruutupaperi riittää suunnitteluun. Suunnittelussa pääsee myös elämän ytimeen: ruuanlaittoon, syömiseen ja yhdessä oloon. Toiminnallisuus on hallittavissa, kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Tasojen, laattojen, ovien ja muiden helyjen valinnassa saa harjoittaa myös esteettistä silmää.

Oman kodin rakentaminen on ollut suomalaisille tärkeää sukupolvien ajan. Maatalousyhteiskunnassa talot rakennettiin itse. Kaupungistumisen myötä tehokkuus on kasvanut ja vaatimukset lisääntyneet niin, että rakentamisesta on tullut ammattilaisten puuhaa. Ihmisten perustarve oman tilan tekemiseen on kuitenkin säilynyt. Omakotitalon rakentaminen on monen unelma, mutta moni joutuu tyytymään sisustuksen uusimiseen. Viihtyisivätkö ihmiset paremmin kaupungeissa, jos heillä olisi mahdollisuus tehdä enemmän itse? Olisiko ammattimainenkin suunnittelu ja rakentaminen leppoisampaa, jos asukkaat saisivat olla enemmän mukana kotiensa tekemisessä?