Kangaspuiden lumo

Isoäidin kangaspuut tuotiin meille vuonna 67 tai 68. Aluksi ne toimivat mukavana kiipeilytelineenä. Leikit loppuivat, kun äiti alkoi kutoa. Oli jännittävää katsoa, kuinka vipuset liikkuivat polkusten tahdissa, loimet ja kuteet sitoutuivat yhteen ja matto kulki veivistä väännettäessä tukilta toiselle. Tunsin itseni tärkeäksi, kun sain opetella leikkaamaan kuteita. Kas tuossa isän paita ja äidin mekko muuttuivat suikaleiksi. Ensin oli kuitenkin leikattava napit talteen. Ties koska niitä tarvitsisi.

Matonkuteita kertyi keräkaupalla pahvilaatikkoon, jota säilytettiin makuuhuoneessa hormimuurin vieressä. Eräänä päivänä laatikko alkoi savuta. Sen oli sytyttänyt hormin tulikuuma puhdistusluukku. Kylässä ollut tätini kantoi laatikon ulos ja selvisimme säikähdyksellä. Monta päivää mietimme, mitä olisimme pelastaneet, jos tulipalo olisi todella syttynyt. Minun listallani olivat nukke ja nalle. Isän mielestä ihmisten jälkeen valokuvat olisivat olleet tärkeimpiä.

Räsymattojen lisäksi kudottiin muovimattoja tehdastekoisesta muovikuteesta. Joukkoon laitettiin nauhaksi leikattuja maitopusseja. Niiden leikkaaminen oli helppoa ja kuteesta tuli hauskan kirjavaa.

Äidin mentyä töihin kangaspuut muuttivat varastosta toiseen, sitten äidin siskolle ja lopulta isän ja äidin autotalliin. Vuodet kuluivat, puut pölyttyivät ja pirrat ruostuivat. Isoäiti lupasi puut Annelle, niistä ei luovuta, sanoi äiti.

Kiipeilyleikeistä ehti kulua lähes neljäkymmentä vuotta ennen kuin keksin, että mökillä on tilaa kangaspuille. Olisi jotain tekemistä, kun mies on aina kalassa. Soitin isälle, ja kangaspuut matkustivat Lohjalle. Yhdessä saimme ne kasatuksi, mutta tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten puut varustettaisiin. Onneksi työväenopistossa oli kudontakursseja.

Kudontakurssilla oppi – tekniikan lisäksi – tekemään vaihtelevia töitä: mattoja, poppanoita, villahuopia, huiveja, liinoja, verhoja, tyynynpäällisiä, ryijyjä. Hämmästyttävää, miten loimia eri tavoin niisimällä ja eri tavoin polkemalla syntyi mitä satumaisimpia kuvioita. Mitä kaikkea voisinkaan tehdä! Kolmantena vuonna ryhmäkutominen alkoi kuitenkin muuttua rasittavaksi. Koko ajan piti olla luomassa loimia, virittämässä puita tai kutomassa. Tai siltä ainakin tuntui.

Mökillä on saanut kutoa rauhassa. Ensimmäisenä kesänä viritin kymmenen metrin loimen, josta  kudoin neljä: raitamaton tyttärelleni ja ruusukasmaton pienelle veljentytölleni. Ajatus siitä, että pikku-Iida ryömisi kukkamatollani kaukana Budapestissa, lämmitti mieltä. Raitamatto on nyt muuttanut tyttären kanssa kotoa. Samalla tytöllä on mummun kutoma täkänä seinällä. Sama täkänä, joka riippui sänkyni yläpuolella kun olin pieni ja jonka hapsuja letitin unta odotellessani.

Viime kesänä innostuin taas. Olin ostanut harmaata lankaa toisen tyttären mattoon, joka jäi kutomatta, muka kiireiden takia. Nyt lanka pääsisi käyttöön. Vihreää ja valkoista sekaan, ja ripsimatosta tulisi paitsi mukavan näköinen, myös hauskempi kutoa. Kun pääsin vauhtiin, ihmettelin, kuinka koskaan olin voinut lopettaa.

Kutomisessa on jotain maagista. Jokainen polkaisu, sukkulan heitto vaatii keskittymistä. Tietyllä rytmillä toistuessaan se rauhoittaa mieltä. Heitto heitolta muodostuu kaunista pintaa, ja valmis työ piirtyy vähitellen katseltavaksi. Värit, materiaalin tuntu ja sidoksen struktuuri hivelevät niin silmää kuin kättä. Kutominen yhdistää naisia kulttuurista ja sukupolvesta toiseen. Taidot, välineet ja työt siirtyvät äidiltä tyttärelle ja tyttären tyttärelle. Mallit ja ideat kiertävät, perinteet rikastuvat uusilla vaikutteilla. Kiitos, isoäiti, kangaspuista. Kiitos, äiti, että säilytit niitä.