Hyvää mieltä hiihdosta

kuva: Jukka Jarva

Sain ensimmäiset sukset jouluna 1964. Valokuvassa pukilla on parta ja minulla pelokas ilme. Sukset näyttivät hyvältä punaisten huopatossujen ja karvareunus-hupputakin kanssa. Sukset olivat siniset ja niissä oli olympiarenkaita. Mitä niitä nyt oli: Lampisia, Järvisiä, Ylösiä, Peltosia ja tietenkin Karhuja.

Alaluokilla Joroisissa hauskinta oli mäenlasku ja pujottelu. Isot pojat olivat rohkeita, tekivät hyppyreitä ja katkoivat suksiaan. Niitä paikkailtiin metallilapuilla. Minä en onnistunut katkomaan suksia enkä raajoja. Kerran toinen suksi upposi hankeen niin, että jalka vääntyi. Jotenkin pääsin kotiin ja lääkäriin teipattavaksi.

Kansakoulun toisella luokalla hiihdin ensimmäisen kerran kilpaa. Ladut tehtiin talkoilla: tampattiin latupohja ja hiihdettiin ladut päälle. Kilpailussa pienimmät lähtivät ensin matkaan. Saavutin kaatuneen ekaluokkalaisen, joka kyynelehti hangessa. Autoin pystyyn ja lohduttelin. Siinä meni palkintosija ja jäin kiusallisesti neljänneksi. Parin vuoden päästä onnisti: hiihtäjiä sarjassamme oli kaksi ja sää suojainen. Kilpasiskoni tympääntyi suksien pohjiin kertyviin paakkuihin ja keskeytti. Kyllä se lusikka silti tuntui kivalta.

Kuusi- ja seitsemänkymmentä lukujen vaihteessa hopeasompa- ja kansanhiihdot olivat kovassa huudossa, ainakin Itä-Suomessa. Täyttelimme innolla hiihtokortteja, joihin kertyi talven aikana satoja kilometrejä. Sunnuntaisin hiihdimme koko perhe, mukana munaleipiä ja kaakaota villasukkiin kiedotussa pullossa. Isän kanssa osallistuin jopa neljänkymmenen kilometrin pituisiin laturetkiin. Kauniin sään, joukkohengen, mehun ja hernekeiton voimalla jaksoin loppuun saakka.

Murrosikäisenä muutin etelään ja hiihtoharrastus jäi vähemmälle. Kiitos lapsuusiän harjoittelun kouluhiihto ei tuntunut niin ikävältä kuin koulutovereistani yleensä. Taisin saada hyvän liikuntanumeron siksi, että en pinnannut hiihtotunneilta. Olihan opettajamme ollut maajoukkueen huoltojoukoissa.

Abiluokalla minusta tuli Muumihiihtokoulun opettaja. Se oli mukavaa. Sinä keväänä oli hyvä hiihtokeli. Mikäpä oli aamulla heräillä kaikessa rauhassa, lukea pari tuntia ja lähteä sen jälkeen aurinkoiselle hiihtoladulle! Näihin aikoihin huomasin, että harjoittelun myötä lipsuminen kummasti vähenee.

Opiskeluaikana hiihdin kerran Keskuspuistossa ja silloin tällöin viikonloppuisin Hyvinkäällä. Seuraavaksi hiihdin omien lasteni kanssa. Valitettavasti talvet heikkenivät ja ladut muuttuivat aina vain jäisemmiksi ja olemattomammiksi. Pidin kuitenkin kunnia-asiana, että hiihdimme edes pari kertaa talven aikana, vaikka miten koppuraisilla laduilla.

Sitten koitti onnekas sattuma. Ystäväni pyysi minua mukaan hiihtomatkalle Lappiin. Epäröin, mutta tyttäret kannustivat: siinä sinulle oiva nelikymmenvuotislahja! Seuraavana vuonna otin perheen mukaan. Lapin hangilla on nyt kulunut kymmenen vuotta eikä loppua ole näkyvissä. Niin hienot ovat maisemat ja niin hienot ladut, taukopaikat ja eväät! Junamatkoista ja Pallas-hotellin baarista puhumattakaan.

Viime ja tämä vuosi ovat olleet juhlaa etelässäkin. Suksille on päässyt lähes kotiovelta, myös Töölössä. Ladulla iloisesti tervehtivät teräsvaarit ja -mummot näyttävät, miten hiihtämällä pidetään yllä kuntoa ja hyvää mieltä. Ja mikä parasta, suksilla on myös uusia taaperoita huopatossuineen.