Kotikutomo kuntoon!

Keväällä kaksi vuotta sitten sain kuulla, että ystävän äiti oli myymässä kangaspuistaan, kunhan saa tekeillä olevat työt valmiiksi. Tuumin, että jospa ostaisin ne meille kotiin, onhan meillä tilaa. Kesti kauan vakuuttaa mies idean loistokkuudesta. Sinullahan on kangaspuut! Niin, mutta mökillä, en minä ole siellä joka ilta kutomassa. Sitäpaitsi isoäidin kangaspuilla voi kutoa vain kapeita töitä. Minä haluan tehdä leveitä mattoja! Ryijyjä! Verhoja! Pöytäliinoja!

Suunnittelin puoliääneen kangaspuiden sijoittamista milloin mihinkin huoneeseen. Tuosta voisi raivata piirustuspöydät tai tuosta. Tuohon pieneen huoneeseen ne juuri ja juuri mahtuisivat. Mies ei ollut kuulevinaan tai sitten polki pikkuisen jalkaa: mihin tuo tavara muka mahtuu. Ei kyllä! Sitäpaitsi ethän sinä kudo mökilläkään, vaikka loimet ovat valmiina. (No siellä on kylmä. Voi tehdä vain viikonloppuisin ja kesäisin eikä kukaan tarvitse loputtomasti kapeaa mattoa ja niin edelleen ja niin edelleen.)

Syksy tuli ja ystävän äiti soitti: nyt olen saanut työni valmiiksi, koska tulet hakemaan puut. Olin kertonut ostavani puut kyllä (vaikka taivuttelutyö olikin kesken), mutta täytyy selvittää, kuinka saan kuljetettua puut Itä-Suomesta Helsinkiin. Mikään kuljetuspalvelu ei tuntunut sopivan hintaiselta eikä kätevältä, parempi olisi vuokrata pakettiauto. Soiteltiin edestakaisin, mieskin kuuli puhelut ja jupisi: tänne ei kyllä edelleenkään mitään kangaspuita. Oli pakko ottaa kovat käyttöön: Ja mitä minä sitten iltaisin teen? En halua katsoa telkkaria tai olla möllöttää. Alanko ollat illat ties missä mattokutomossa? Jossain yhdistyksessä keskustelemassa mielenkiintoisista asioista? Häh?

Tuli talvi ja lumisateet. Ei niillä keleillä voinut lähteä ajamaan viittäsataa kilometriä. Matkojakin oli ja kiirettä töissä. Vuodenvaihteessa sain päähäni avata blogin, tämän näin. Kun puut tulevat alan pitää kudontablogia, tuumin. Sitä ennen nimi saa luvan viitata elämän loimiin ja kuteisiin. Profiilikuvassa viimeistelen viimeistä mökillä kutomaani mattoa. Veljentyttö louskutti loimet loppuun viime kesänä.

Huhtikuinen syntymäpäivämatka Japaniin oli käännekohta, luulisin. Kiotossa, silkinkutojien kaupungissa, kävimme käsityökeskuksessa ja tekstiilimuseossa ja perinteisessä kudontakeskuksessa. Mitä kaikkea kangaspuilla voikaan tehdä. Mieskin ihaili kimonoiden ja obivöiden kudontaan viritettyjä kangaspuita, melkoisia koneita ne olivatkin. Kultalankojen kimalluksessa meille valkeni, että Japanissa kudonta oli perinteisesti miesten töitä. Kudontanäytöksessä kerroin meitä opastavalle miehelle kutovani itsekin. Työksikö, opas kysyi. Ei toki, vain harrastukseksi. Silti olin tehnyt vaikutuksen. Ehkä tuolloin mies päätti, että kangaspuut saavat tulla meille. Joka tapauksessa kotiin tultuamme hän osoitti: tuohon ne tulevat, ja raivasi tilan.

Kuin ajatustenlukija ystävän äiti soitti kotiin palattuamme: Olen tulossa Helsinkiin parin viikon päästä, saan lainaksi naapurin trailerin. Pitäähän sinun päästä kutomaan. Niin puut tulivat ja saatiin kasatuksi samantein, asiantuntevalla avustuksella. Kiitos paljon!

Melkein yhdeksän kuukautta meni, ennenkuin löin ensimmäisen kuteen loimiin. Mutta se on toinen tarina se.